Elämä yllättää

En saanut elämältä sitä, mitä halusin. Sain jotain muuta. Sain elämän, joka yllättää ja jota ei voi ennustaa. Elämän, joka on minua suurempi, sellainen, jota en voi hallita enkä koskaan täysin ymmärtää.

En muista lapsuuden haaveitani, mutta teininä rukoilin uskovia ystäviä ja seurakuntaporukkaa. Niiden sijasta sain seurakunnattomuuden, ahdistuksen ja ulkopuolisuuden tunteen. Edes lukionjälkeinen vuosi raamattukoulussa ei tuonut elämääni uusia ystäviä ja syvää yhteyttä ihmisiin. Se vuosi kyllä muutti elämäni, mutta eri tavalla, mitä suuressa naiiviudessani olin odottanut. Minun psyykeni petti.

Olin suunnitellut yliopistoon hakemista, mutta lyhyessä ajassa elämäni perusta mureni ja haaveet opettajankoulutuksesta menettivät merkityksensä. Olin lukiossa julistanut, etten koskaan halua kaupan alan töihin..Toivuttuani olin satunnaisissa töissä ja kun onnistuin saamaan vakituisen työn kaupan kassalta, se oli kuin lottovoitto ja osoittautui suureksi siunaukseksi ja parhaaksi työpaikakseni siihen mennessä.

Sen kokemuksen rohkaisemana hain opiskelemaan, mutta en päässytkään korkeakouluun, vaan amikseen. Taas huomasin, että elämä ei mennyt suunnitelmieni mukaan ja se oli siunaus. Sittemmin sain töitä ja toisin kuin nuorena haaveilin, en tee työkseni mitään merkittävää. Olen kuitenkin valtavan tyytyväinen siihen.

Myös muilta osin elämäni nyt viittä vaille kolmikymppisenä ei ole sellainen, mistä olen haaveillut. En ole mennyt naimisiin enkä perustanut perhettä. Silti olen valtavan onnellinen ja kiitollinen. Olen saanut nyt vihdoin sen, mitä teininä rukoilin ja paljon enemmänkin. Minulla on seurakuntayhteys ja erilaisia ystäviä, joiden kanssa voin olla vapaasti oma itseni.

Olen valtavan kiitollinen elämästäni. Helppo se on sanoa nyt, kun minulla menee hyvin. En tiedä tekeekö onnellisuus ja tyytyväisyys omahyväiseksi, ehkä tekee. En kuitenkaan usko vanhaa suomalaista sananlaskua ”kell’ onni on se onnen kätkeköön”. Onnellisuutta ei tarvitse kätkeä, vaan jakaa muillekin sitä, mitä itsellä on. Ja haluan elää sillä asenteella, että jokaisesta hetkestä kannattaa nauttia aina kun voi, se on luvallista ja suotavaa.

Aina elämämme ei kuitenkaan ole helppoa. Tulee päiviä, jolloin kateus vihloo tai ahdistus iskee.  Tulee hetkiä, jolloin haluaisimme lakata olemasta. Yllätykset eivät aina ole mukavia. Tulee ikäviä uutisia ja yllättäviä takaiskuja. Tapahtuu asioita, joihin emme voi vaikuttaa. Saatamme myös itse aiheuttaa ongelmia elämäämme omalla toiminnallamme ja kamppailla syyllisyyden kanssa.

Mitä minä voin sanoa teille/meille, joilla on vaikeaa?  Ehkä sen, Jumala on. Jumala kestää, kun kaikki muu hajoaa ja oma uskokin sortuu. Jumala on, eikä voi olemistaan kieltää.
”Avuksesi huuda minua hädän päivänä, niin minä tahdon auttaa sinua, ja sinun pitää kunnioittaman minua.” Ps. 50:15

Kuinka onneni kääntyi

Tajusin taas tänään, kuinka onnekas olen, kun minulla on ystäviä ja kuinka siunattu olen ihmisillä. Jumala tosiaan seisoo sanojensa takana ja on korvannut moninkertaisesti ne vuodet, jotka sirkat ovat syöneet.

En pidä siitä, että raamatunjakeita irrotetaan asiayhteydestään, mutta tein nyt itse juuri niin. Joelin kirjan alussa puhutaan siitä, kuinka heinäsirkat hyökkäävät eivätkä jätä mitään jäljelle (tarkoittanee viholliskansan hyökkäystä?)  ja kehotetaan kansaa parannukseen, valittamaan ja kääntymään Herran puoleen. Ja sitten 2. luvun 18 jakeessa sanotaan, että ”Silloin Herran rakkaus syttyi, hän armahti kansaansa ja maataan.” Ja sitten kuvataan sitä, miten Herra karkottaa viholliset ja näyttää hyvyytensä kansalleen. Sen jakson keskellä on Joel 2:25  ”Minä hyvitän teille ne vuodet, jolloin sadon söivät sirkat ja niiden toukat, vaeltajasirkat ja kalvajasirkat, tuo suuri sotajoukko, jonka lähetin teidän kimppuunne.

Olin lapsena ja varsinkin teininä aika yksinäinen ja sisäisesti umpisolmussa. Vaikka olin sosiaalinen, en osannut oikein ystävystyä tai päästää ihmisiä lähelleni. Rukoilin itselleni ystäviä, uskovia ystäviä ja seurakuntayhteyttä. Aika monta vuotta siihen lopulta meni, ennen kuin aloin nähdä vastauksia ja se tapahtukin aivan eri tavalla kun olin ajatellut.

Jumala ei pudottanut taivaasta lahjapaketteina ystäviä. Jumala ei lähettänyt ketään ihmistä pelastamaan minua yksinäisyydeltä. Onneksi.

En tiedä miten kuvailisin sitä, mitä tapahtui. Mieluiten unohtaisin ja kertoisin toisenlaisen tarinan ja tavallaan teenkin niin. Tämä tarinani on sellainen ”menestystarina”, mitä aiemmin blogissani sanoin inhoavani. Tarina vaikeista kokemuksista ja niistä selviytymisestä ja onnellisesta lopusta. Todellisuudessa se kaikki oli vain niin hirveää, etten kykene menemään takaisin siihen aikaan, muuten kuin onnellisesta lopusta käsin. En kykene muistamaan mitä silloin tunsin, koska en halua. Nyt ehkä paremmin ymmärrän miksi kaikki tarinat ovat ”menestystarinoita”.

Pitkä ja sotkuinen lyhyeksi: aikuisuuden ja itsenäistymisen kynnyksellä olin uupunut ja ahdistunut, hukassa itseni kanssa ja yksinäinen. En kuitenkaan tajunnut sitä silloin, oli kuin minulta olisi puuttunut yhteys itseeni, ajatuksiini ja tunteisiini. Tahdoin kovasti tehdä Jumalan tahdon, toivoin, että Jumala olisi sanellut minulle mitä pitää tehdä ja elänytkin puolestani. Ajattelin olevani hengellinen, vaikka olin vain ahdistunut.

Sitten minä hajosin, räjähdin atomeiksi ja terväkiksi siruiksi ja sirpaleet lensivät ympäri ahdasta huonetta, johon olin lukittuna. Avain oli sisäpuolella, eikä kukaan voinut minua auttaa. Siellä minä olin, yksin ja peloissani. Matto toisensa jälkeen vedettiin jalkojeni alta ja makasin maassa rähmälläni. Katsoin kun kaikki elämäni perustukset romahtivat, kaikki turvallisena pitämäni osoittautui valheeksi. Minuuteni pilarit kaatuivat, suojamuurit sortuivat maahan ja siinä minä olin täysin suojattomana, täysin alastomana kauhun vallassa ja jouduin katsomaan, kuinka elämäni ja koko maailmani paloi tuhkaksi. Huoleton lapsuus, onnellinen nykyhetki ja lupaava tulevaisuus – ne kaikki paloivat, eikä mitään jäänyt jäljelle. Ei jäänyt mitään, paitsi Jumala.

Tuosta elämäni käännekohdasta tulee tänä vuonna kymmenen vuotta ja olen kiitollinen, että tänään olen onnellinen ja elämäni on nyt hyvää. Hullua kyllä, olen kuitenkin kiitollinen myös siitä, että Jumala ”tuhosi nuoruuteni” ja löi rikki elämäni. En usko, että jouduin kokemaan kaiken sen, jotta oppisin jotain. Ajattelen, että se oli väistämätöntä ja välttämätöntä ja jos en olisi hajonnut silloin, olisin kärsinyt pitempään ja hajonnut ennemmin tai myöhemmin ja ollut -jos mahdollista- silloin paljon pahemmin solmussa.

En tietenkään tajunnut sitä silloin, mutta kun elämäni särkyi, se ei ollut loppu, vaan alku. Elämäni ei tuhoutunut, ainoastaan särkyi. Ja ne elämäni palaset oli vain järjestettävä uudelleen. Ensin oli kauhea määrä erivärisiä sirpaleita, mutta nyt näen, että sirpaleista alaa muodostua kuvioita ja jännityksellä odotan, mitä siitä tulee.

En tiedä miten se tapahtui, mutta sen jälkeen, kun menetin kaiken, minä aloin avautua ystävyydelle. Jumalan armosta löysin seurakunnan ja vuosien aikana jotain ihmeellistä tapahtui, pikkuhiljaa uskalsin olla enemmän oma itseni ihmisten kanssa ja ystävystyin. Jumalan armo löytää tiensä kovimmankin panssarin läpi ja Jumala kykenee tekemään ihmeellisiä asioita, jos ei aina yhdessä hetkessä, niin vuosien aikana.

Kirjoitin teininä, ehkä yläasteella tai lukiossa, runon solmusta, varmaan jonkun satunnaisen ihastuksen takia. Kun luen sitä, en voi kuin kiittää Jumalaa siitä, mitä hän on tehnyt elämässäni.

Sydämeni langat ovat sotkeutuneet
Kiertyneet tiukasti kerälle
Umpisolmuksi

Kun yritin sitä selvittää
solmu tiukkeni
ja lopulta tulehtui

Niin että nyt
kosketuskin sattuu

Siksi en tahdo päästää ketään lähelleni
en varsinkaan sinua
Saattaisit vaikka vahingossa

koskettaa kipeää sydäntäni

 

Olen kiitollinen siitä, että tänään en ole enää niin solmussa, jos nyt ehkä vähän, niin tiedän, että nekin sotkut aukeavat.

Elämä ei koskaan mene suunnitelmien mukaan ja mitä tahansa voi tapahtua, mutta elämä on kuitenkin Jumalan käsissä. Minä olen nyt onnellisempi kuin koskaan ja joskus ihan hävettää olla niin onnellinen, kun joillain läheisillä on niin vaikeaa. Kuitenkin kaikella on aikansa, eikä minun onneni ole heiltä pois. Jumala tahtoo, että minä en kätke onneani, vaan, että voisin olla siunauksena muille nyt. Minun onneni ei kuitenkaan ole lähtöisin minusta, vaan Jumalasta. Hän on sama eilen, tänään ja iankaikkisesti. Hän on sama ahdistuksen, pelkojen ja onnellisuudenkin keskellä. Hän on meidän voimamme.

En tiedä miksi nyt kirjoitin tämän, mitä kirjoitin. Ei ollut tarkoitus kirjoittaa siitä, kuinka täydellistä minun elämäni on. Ei se ole. Olen edelleen ajoittain onneton, toisinaan ahdistunut ja uupunut. En ehkä osannut sanoittaa tarinaani tai kadotin sen punaisen langan, mutta tahdon sanoa teille, joiden sydän tuntuu räjähtävän tuskasta: Jumala on.
Ja loppuun vielä tämä:

Toivon Jumala täyttäköön ilolla ja rauhalla teidät, jotka uskotte, niin, että teillä Pyhän Hengen voimasta olisi runsas toivo Room 15:13

Kiitos sulle kirkkahista keväisistä päivistä

Tänä äitienpäivänä sydämeni on täynnä kiitollisuutta. Kiitollisuutta siitä, että saan elää tänään. Olen niin kiitollinen siitä, että minulla on äiti. Kiitollinen siitä, että mummonikin elää vielä. Olen niin iloinen juuristani. On etuoikeus olla yhtenä lenkkinä sukupolvien ketjussa.

Facebook on täynnä onnitteluja äideille ja kieltämättä vähän vihlaisee se, että en itse ole äiti, eikä minulla ole omaa perhettä. Sen tähden en tänään viitsinyt herätä ajoissa seurakuntaan. Onhan äitienpäivän tilaisuus perinteisesti äideille suunnattu – ja mikä minä olen?

No, kotiin jääminen oli virhe, ja nyt harmittaa. Siitä on kauan, kun olen viimeksi päässyt jumikseen ja ikävöin seurakuntaani, ikävöin sitä Jumalan perheyhteyttä, jota seurakunnassani olen kokenut. Herättyäni kuuntelin netistä saarnan, joka puhutteli (eikä ollut suunnattu vain äideille).

Olen ollut joskus vailla seurakuntaa, kaivannut yhteyttä muihin uskoviin ja tuntenut itseni ulkopuoliseksi kaikkialla, juurettomaksi ajelehtijaksi. Siksi olen niin kiitollinen siitä, että nyt saan taas tuntea kuuluvani seurakuntaan, minulla on koti ja muita kristittyjä ympärilläni, hengellisiä siskoja ja veljiä, äitejä, isiä, mummoja ja pappoja. Sydämeni tuntee silti yhä myötätuntoa niitä kohtaan, jotka tuntevat itsensä ulkopuolisiksi ja kaipaavat yhteyttä.

Joskus kuulee ikään kuin sivulauseessa syyllistettävän niitä, jotka ovat pudonneet sivuun seurakunnista. Onko kuitenkin jotain, mitä voisimme tehdä rakentaaksemme yhteyttä? Onko jotain, mitä minä voisin tehdä, jottei kenekään tarvitsisi tuntea itseään ulkopuoliseksi ja syrjäytyä? Voisinko minä tehdä jotain toisin?

Jumala ei  ole rajoittunut rakennuksiin tai instituutioihin, vaan hän on kaikkialla siellä, missä me ihmiset olemme. Uskon kasvu tapahtuu ensisijaisesti yhteydessä Jumalaan. Muut ihmiset kuitenkin tukevat meitä siinä ja myös haastavat meitä:”kivi kiveä hioo”.

Perheen ja seurakunnan lisäksi olen kiitollinen myös ystävistäni, jotka ovat minulle kuin toinen perhe, ikään kuin sen ”oman perheen” korvike. Olen iloinen, että olen saanut tutustua uusiin ihmisiin, sitä kautta rohkaistua ja kasvaa enemmän omaksi itsekseni. Kiitollisuus täyttää sydämeni, kun ajattelen ystäviä, joilla minua on siunattu. Se, että on ystäviä ja kavereita, ei ole itsestäänselvyys, pikemminkin etuoikeus.

Kuten otsikostakin voi päätellä, nyt soi päässäni:Kiitos sulle, Jumalani

Ps. Onnea kaikille äideille ❤ olette päivänne ansainneet! 🙂