Kolmenkympin seurakuntakriisi

Elin kolmenkympin kriisini jo pari vuotta aiemmin. Tuskailin 28 vuotiaana: ”en ole saavuttanut mitään elämässäni” ja ”mitä jos en koskaan saa omaa perhettä”. Tänä vuonna olen kuitenkin ollut varsin tyytyväinen omaan ikääni ja osaani. Silti en ole välttynyt suurilta kysymyksiltä, joiden pohtiminen on ollut oma ”kriisinsä”. Suurin tällaisista kriiseistä liittyy seurakuntaan.

En ole aivan saanut kiinni siitä, mikä minua turhauttaa ”kristillisessä kulttuurissa” ja seurakunnissa. Joitain vaihtoehtoja:

1. Ristiriita todellisen elämän asettamien haasteiden ja seurakunnan tarjoamien ”vastausten” välillä
   • Miksi puhumme lähimmäisenrakkaudesta tai käytämme muita abstrakteja käsitteitä, jos niillä ei tarkoiteta mitään?
   • Miksi ylläpidämme kulttuuria, jossa ”me” olemme (teko)pyhiä auttajia ja apua tarvitsevien pitäisi tulla meidän luoksemme?
   • Miksi meillä on seurakunnissa niin hauskaa ja mukavaa ja miten voimme tyytyväisinä laulaa ”jeesus muuua raaakastaa” -tyyliisiä lauluja, samaan aikaan kun lähellämme ihmiselämiä tuhoutuu? Omassa elämänpiirissämme tai kadulla vastaan kävelevien ihmisten elämässä.
2.  Ihmiset eivät kohtaa toisiaan seurakunnissa omina itseinään.
   • Miksi seurakunnissa pitää naamioitua (pyhien) roolien ja ”hyvin menee” -small talkin taakse
   • Miksi ihmisiin tutustuminen on niin vaikeaa?
3. ”Sosiaaliset muurit”ja sisäpiirit
   • Miksi täytyy olla vahva ja rohkea kyetäkseen raivaamaan tiensä esim. uuteen seurakuntaan? Jos se on haastavaa 30v uskossa/seurakunnissa olleelle, kuinka haastavaa se on jollekin uudemmalle tai ujommalle?
4. ”Yksi uupuu yrittäessään – muut nautiskelee penkeissään” -toimintatapa
   • Pitääkö seurakunnan olla organisaatio? Jos pitää, niin miksi taakka kaatuu aina harvojen niskaan, jotka uupuvat?

Olen elänyt tavalla tai toisella jonkun seurakunnan piirissä jo yli kolmekymmentä vuotta ja se on pitkä aika, jossa ehtii nähdä auringon nousevan ja laskevan monta kertaa ja voi havaita, että ”ei ole mitään uutta auringon alla”. Ei myöskään seurakunnissa mikään ilmiö ole sinänsä uusi.

Tiedän kyllä, ettemme me epätäydelliset ihmiset kykene muodostamaan täydellistä yhteisöä. Silti olen turhautunut, niin lopen kyllästynyt seurakuntien kulttuureihin, jotka tuntuvat välillä niin pinnallisilta ja muovisilta. En siis tarkoita ihmisiä, vaan yhteisön tapaa toimia. Välillä tekisi mieli heittää hanskat naulaan ja sanoa, että pitäkää tunkkinne ja seurakunnalliset aktiviteettinne.

En kuitenkaan tee sitä. Tiedän, että minä olen yhtälailla osa tuota seurakuntakulttuuria, jota niin rankasti kritisoin ja jos haluan muutosta niin minulla myös on avaimet siihen. Minä itse voin toimia toisin. Jos en muuhun kykene kuin tuskailemaan tätä asiaa, niin ainakin voin tuskailla sitä Jumalan suuntan ja rukoilla.

Tarkennuksena vielä, että omasta mielestäni suurin ongelma ei ole seurakuntien rakenteissa ja kaikkein vähiten yksittäisissä seurakunnissa. Juuri sen takia uuden seurakunnan perustaminen ei mielestäni ratkaise mitään. Ydinsyyt eivät ole rakenteissa. En tiedä missä ne sitten ovat? Kulttuurissa? Teologiassa?

Jatkan tästä aiheesta vielä myöhemmin.

 

Ylistyksestä, liikkeestä ja rukoustanssista

Tietäisiköhän kukaan teistä mistä voi ostaa ylistyslippuja/huiveja?

En ole löytänyt Suomesta kuin parin kristillisen kirjakaupan sivuilta jotain ja nekään eivät olleet kovin kauniin värisiä. Kirkkaita ja selkeitä värejä kaipaan. Kirppikseltä olen jotain huiveja löytänyt, mutta olisi kiva kokeilla lippuakin, se kuitenkin mahdollistaa erilaisen liikkumisen kuin huivin kaksin käsin piteleminen. Oletteko ostaneet ulkomailta jostain tai tehneet itse?

Liput/huivit tulisivat siis henkilökohtaiseen hartauselämään.

Olen aina katsonut karsaasti kaiken maailman ylistystanssijoita ja lipunheiluttelijahihhuleita, kunnes Jumala jälleen yllätti ja tässä sitä ollaan.

Minäkin, joka olen maailman epäliikunnallisin ihminen, lapsesta saakka jäykkä ja kömpelö, nykyisin lisäksi reilusti ylipainoinenkin, minäkin saan ylistää Jumalaa omilla liikkeilläni! Jumala on luonut minulle kädet ja jalat ja kehoni on nyt tällainen, mutta kaikella tällä, kaikkini näine rajoituksineni saan kiittää ja ylistää Jumalaa, myös liikkeilläni.

Se, että Jeesus on minun Herrani ja kuninkaani, tarkoittaa, että hänelle kuuluu myös minun fyysinen olemukseni, ruumini on Pyhän Hengen temppeli (1. Kor 6:19) ja ”Herra on ruumiinkin valtias” (1.Kor 6:13) Vielä sanotaan, että saan ylistää häntä kaikella, mitä minussa on. ”Ylistä Herraa, minun sieluni ja kaikki, mitä minussa on, ylistä hänen pyhää nimeään” (Ps. 103:1) Se ilmaisu ”kaikki, mitä minussa on” tarkoittaa varmasti myös kehoani, liikkeitäni, koko olemustani.

Olet varmaan kuullut puhuttavan, että Jumalaa voi ylistää muutenkin kuin musiikin ja laulujen kautta, mutta ainakin itselleni tämä liikkeen kautta ylistäminen on uutta. ”Hänessä me elämme, liikumme ja olemme” ( Apt 17:28) ja minä voin ilmaista kiitollisuuttani ja ylistystäni Jumalalle myös liikkeilläni. Ylistystanssissa ei ole mitään erikoista siis. Seurakunnassa lienee hyväksyttyä (vapaissa suunnissa tms) ainakin välillä kohottaa kädet ylistykseen, mutta se ei ole ainut asento, missä käteni voivat ylistää Jumalaa, vaan Jumala on luonut käsilleni moni muitakin liikeratoja, joilla voin ilmaista kiitosta.

Ylenpalttinen huitominen ja heiluminen ei tietenkään ole sopivaa kirkossa, jossa ihmiset haluavat istua kaikessa rauhassa omilla paikoillaan ja hartaasti laualen ilmaista kiitollisuuttaan. Siksi rajoitan itseäni. vaikka kaipaan välillä vapautta ilmaista kiitollisuutta kokonaisvaltaisemmin. Kotona ei onneksi kuitenkaan kukaan häiriinny, eikä ketään kiinnosta (korkeintaan alakerran naapuria) vaikka huidon.

Ylistys on rukousta, puhetta Jumalalle ja ylistystanssi on rukousta ilman sanoja. Tai oikeastaan liikket ovat ikään kuin niitä sanoja. Ne, jotka ovat olleet jossain pyhäkoulussa lapsena, muistavat varmaan laululeikit (jumalan kämmenellä, milläs minä pääsisin taivaaseen ym) ja rukoustanssissa on mielestäni vähän samaa ideaa, rukouksessa liikkeet viestivät jotain.

Jumala ymmärtää sitä liikkeen kieltä, näkee mitä asioita me liikkeillä rukoilemme, sillä Jumala näkee sydämeemme, mitä asioita liikkuessamme hänelle tuomme. Pyhä Henki, joka ”puhuu puolestamme sanattomin huokauksin” voi myös johtaa meidän liikkeitämme, aivan kuin hän johtaa rukouksiamme, joita ääneen lausumme. Se ei tarkoita sitä, että olisimme tahdottomia marionetteja hänen käsissään, emme ole, vaan me olemme eläviä persoonia, ja me päätämme miten liikumme. Pyhä Henki voi kuitenkin johtaa sitä rukousta.

Huhhuh, tuntuu hassulta, että kirjoitan tästä niin kuin olisin perehtynyt aiheeseen. Pahoittelut jos paasaan. En ole oikeastaan kuullut juurikaan opetusta ylistystanssista. Nämä ajatukseni nousivat oman prosessini pohjalta, miten tähän pisteeseen on tultu..

Jumalalla täytyy olla hauskaa taivaassa, kun katselee meitä ihmisiä. Monasti olen löytänyt itseni tilanteesta, josta olisin ajatellut, että en minä ainakaan ikinä tuohon pysty tai ei minua kiinnosta. Pelot voivat kuitenkin murtua ja ennakkoasenteetkin muuttua, elämän suunta kääntyä.

Mielikuvani ylistystanssista on ollut aivan väärä. Olen ajatellut, että se on sitä, kun ryhmä taitavia tanssijoita tulee eteen esiintymään ja muut katsovat penkistään paikoillaan. Entä jos ylistys ei olekaan ohjelmanumero? Entä jos se ylistystanssi onkin vain rukousta ja yksi kiitollisuuden ilmaisemisen kanava.

Sanotaan, että jokainen voi ylistää Herraa lahjoillaan, vaikkapa se, joka maalaa, voi maalata Herran kunniaksi. Silti kirkoissa yleensä kaikki laulavat, oli lahjoja tai ei, sillä kaikki pystyvät siihen, jolleivät ole mykkiä tai kurkkukipuisia ja Jumala iloitsee jokaisesta ylistäjästä, jokaisesta uniikista äänestä. Samalla tavalla ajattelen ylistystanssistakin, jokaisella meillä on ainutlaatuinen tapamme liikkua ja vaikka emme omasta mielestämme osaisi liikkua ”oikein”, niin Jumalaa se ei kiinnosta, vaan hän iloitsee siitä, että liikumme hänen kunniakseen, tyyli on siis vapaa.

Eräs unelmani on, että suomalaiset kristityt voisivat vapautua olemaan vapaammin omia itsejänsä. Monella meillä on lukkoja sydämessämme ja kehossamme, mutta Jumalalla on avaimet kaikkiin niihin.

Nyt loppu teksti, ehkä kello on liikaa, siis lopetan. Tämä aihe kutittelee ajatusnystyröitä nyt, niin jatkan vielä noista lipuista ja huiveista joskus myöhemmin.

Iloitse aina kun voit

Miksi pitäisi pelätä putoavansa, kun voi nauttia lentämisen tunteesta? Miksi pitäisi kätkeä onnensa, kun kerrankin on onnellinen? Miksi pitäisi varautua pahimpaan silloin, kun elämä näyttää parhaimmat puolensa?

Elämässä tulee väistämättä eteen vaikeita tilanteita, surua, ahdistusta ja vaivoja. Niitä ei voi välttää, mutta miksi pitäisi antaa elämän tuskan vaimentaa elämän ilo?

Vuosi on alkanut vauhdikkaasti ja yllättäen olen löytänyt itsestäni uusia puolia. En ymmärrä milloin minusta on tällainen tullut. Missä vaiheessa olen luopunut ujon ja hiljaisen tytön pakkopaidasta ja alkanut uskaltaa? Onko niin, että kun on kerran ollut oikein rohkea, ei pelkoon enää osaa palata?

En ymmärrä tätä yllättävää elämäniloa keskellä synkkää talvea. Minunhan pitäisi olla alamaissa, ahdistunut ja huolien murtama. En käsitä tätä onnea ja kiitollisuutta! Jumalan hyvyys on totta eikä fraasi!

Olisi monta syytä olla onneton, mutta mitä järkeä. On niin paljon enemmän syitä kiittää ja ylistää Jumalaa.

Jumala on välillä ihan hassu 🙂 Hän vastaa aivan eri kysymyksiin, kuin mitä kysyn. Juuri sitä, mitä kipeästi kaipaan, en saa, mutta hän antaa jotain muuta. Joku pitkäaikainen lapsuuden unelma, joku asia mistä on voinut vain haaveilla toteutuukin yllättäen. Tällä viikolla sain nauraa Jumalan hyvyydelle, hän antoi lahjan, jollaista en osannut odottaa.

Rakastan Jumalassa sitä, että hän aina yllättää! Hän on Kaikkivaltias, jolla on kaikki elämäni langat käsissään, enkä voi mitenkään manipuloida häntä antamaan minulle asioita, joita tahdon. Sen sijaan hän voi jonain päivänä yllättää minut antamalla jotain, mitä en olisi ikinä voinut kuvitella saavani. Tuosta noin vain, yhdessä hetkessä.

Joten haluan sanoa teille, lukijat, älkää menettäkö toivoanne. Jumala näkee ja tietää aivan tarkalleen, mitä kaipaat ja mistä haaveilet. Ja ehkä jonain päivänä, kun rukoilet jotain aivan muuta, sinulle avautuukin ovi johonkin jo unohtuneeseen unelmaasi.

Kiitos Jeesus!

Ihmeellinen Neuvontuoja

Olen neuvoton. Jumala kuitenkin muistutti minus siitä, kuka Hän on!

​Kansa, joka pimeydessä vaeltaa, näkee suuren valon. Niille, jotka asuvat kuoleman varjon maassa, loistaa kirkkaus. Sinä teet runsaaksi riemun, annat suuren ilon. He iloitsevat sinun edessäsi niin kuin elonkorjuun aikana iloitaan, niin kuin saaliinjaossa riemuitaan.

Ikeen, joka painaa heidän hartioitaan, valjaat, jotka painavat olkapäitä, ja heidän käskijänsä sauvan sinä murskaat, niin kuin murskasit Midianin vallan.   Ja kaikki taistelukenttiä tallanneet saappaat, kaikki veren tahrimat vaatteet poltetaan, ne joutuvat tulen ruoaksi.

Sillä lapsi on syntynyt meille, poika on annettu meille. Hän kantaa valtaa harteillaan, hänen nimensä on Ihmeellinen Neuvontuoja, Väkevä Jumala, Iankaikkinen Isä, Rauhan Ruhtinas.   Suuri on hänen valtansa, ja rauha on loputon Daavidin valtaistuimella ja hänen valtakunnassaan. Oikeus ja vanhurskaus on sen perustus ja tuki nyt ja aina. Tämän saa aikaan Herran Sebaotin pyhä kiivaus.

Isaiah 9:1‭-‬6 FB92

http://bible.com/330/isa.9.1-6.FB92

Jeesus, Ihmeellinen Neuvontuoja on minun apunani. Väkevä Jumala taistelee puolestani. Iankaikkinen isä suojelee minua. Rauhan Ruhtinas antaa levon ja rauhan kaikkien tilanteiden keskellä.

Juuri nyt tunnen olevani tilanteessa, josta en selviä ilman ihmeellistä neuvonantajaa Jeesusta. Etsikää ensin Jumalan valtakuntaa…minä tahdon etsiä sinua, Jeesus! Sinä olet se valkeus, jota minä tarvitsen pimeässä. Sinä olet se, joka murrat hartioitani painavan ikeen. Sinä menet löyhkäävään kellariini ja sinulla on se avain vankityrmäni lukkoon. Sinä Jeesus olet se avain, jota olen aina etsinyt. Sinä olet avain vapauteen, rauhaan, iloon, yhteyteen ja rakkauteen. Jeesus, ihmeellinen neuvontuoja, sinä olet minulle kaikkea 🙂

Siunattua vuotta 2017

Näiden Jeesuksen sanojen myötä haluan toivottaa teille siunattua vuotta 2017!
Riippumatta siitä kuinka onnellinen vuosi on, olkoon se Jumalan siunaama.

Siunaus on jotain enemmän kuin vain onnea ja menestystä. Oma käsitykseni siunauksesta on, että siunausta rukoileva tai toivottava pyytää kaikkea mahdollista hyvää toisen elämään. Luulen,e että Jumalan siunaus on yli ymmärryksen käyvää rauhaa, iloa ja vapautta, joka ei riipu olosuhteista ja syvälle istutettua tyytyväisyyttä, joka kumpuaa siitä, että tietää olevansa rakastettu, hyväksytty ja turvassa.

Jos en tänä vuonna jaksa tehdä mitään uuden vuoden lupauksia, niin voin lukea, mitä lupauksia Jumala on minulle ja kaikille muillekin antanut. Jeesus on mm. luvannut antaa oman rauhansa, joka ei ole sellainen, jonka maailma antaa.

Maailman antama rauha on vain väliaikainen, haihtuvainen, olosuhteisiin ja vaihtuviin tunnetiloihin sidottu. Joskus maailman antama rauha myös perustuu valheille, uskottelulle ja totuuden kieltämiselle.

 Jeesus voi kuitenkin antaa rauhan, joka kestää ja pysyy ikuisesti. Jeesuksen antama rauha perustuu tosiasioille, totuudelle ja se ei siksi muutu olosuhteiden mukana tai kun tunteet heittävät kuperkeikkaa.

Silloinkin, kun ahdistus, pelot ja hermostuneisuus karkoittavat rauhallisuuden, Jeesuksen rauha pysyy: tieto siitä, että olen Jumalan lapsi, sovitettu ja matkalla taivaaseen Isän luo.
Eikä mikään, ei mikään voi erottaa minua Jumalan rakkaudesta, joka on tullut ilmi Kristuksessa Jeesuksessa.

Sai-raan väsynyt

Uupumus on vallannut kehoni lisäksi myös mieleni, tunkeutunut sydämeeni ja täyttänyt sen sumulla. Olen valvonut liikaa, tunnen sen luissani ja ytimissäni. Mitä väsyneempi olen ja mitä sumuisemmaksi tunnen oloni, sitä vaikeampi minun on tehdä järkeviä päätöksiä, tahtoa hyviä asioita ja hoitaa velvollisuuksiani. Vajoan välinpitämättömyyteen ja teen sitä, mitä kulloinkin mieleen juolahtaa. Jos ei huvita mikään, avaan facebookin ja selaan merkityksettömiä päivityksiä, katson elokuvaa, täytän pääni tylsällä harmaalla massalla.

Kaiken tämän keskellä kuitenkin ”unohdan” sen ihmelääkkeen, joka on ollut ulottuvillani aina. Unen. Hyvät yöunet korjaavat niin monta asiaa. Jos eivät korjaa, niin sitten ravitseva ruoka. Jos ei sekään, niin lenkki ulos. Jos ei sekään…niin voi kirjoittaa kaiken väsymyksen ylös, mässäillä sillä, tehdä siitä taidetta.

Jeesus, armahda minua väsymyksessäni. Näytä tie ulos tästä kierteestä ja anna minulle se lepo, mitä nyt niin kipeästi kaipaan. Jeesus, tee minusta vahva, tee minusta sitkeä puu, joka tuulessa taipuu vaan ei juuriltaan liikahda. Anna minulle rauhasi, joka ylittää ymmärryksen, anna minulle luottamus rakkauteesi, jonka varaan saan jäädä, väsyneenäkin. Jeesus, pelasta minut itseltäni.

P.S. Ja paranna minut tästä valvomistaipumuksestani, yllätä minut niin, että jonain päivänä en vain enää valvo aamuyöhön, ikinä, stressaantuneenakaan, väsyneenäkään,

vaan muistan sen lahjan, minkä olet minulle antanut. Unen.

 

 

Velvollisuuksien välttely

Joskus minusta on tuntunut, että kuljen kuin sumussa hapuillen eteenpäin. Nyt tieni on selvä, mutta en silti tiedä, mitä tehdä. Minusta tuntuu, kuin olisin suuressa huoneessa, jossa on monta avonaista ikkunaa ja ihan konkreettisesti niin monia asioita on ihan levällään, etten tiedä mitä tehdä, mitkä ikkunat sulkea vai pitäisikö vain tuulettaa.

”…etsikää ensin Jumalan valtakuntaa ja hänen vanhurskauttansa, niin myös kaikki tämä teille annetaan.” sanotaan Matteuksen evankeliumissa vuorisaarnassa( Matt 6:33 KR 33/38) , siinä kohtaa, missä puhutaan Jumalan huolenpidosta. Mutta eihän tuota kohtaa voi soveltaa kaikkeen, vai voiko? Onko todella niin, että kouluasiatkin järjestyvät ja työasiat, kun etsin ensin Jumalan valtakuntaa? Eikö minun kuitenkin pitäisi hoitaa velvollisuuteni?

Tunnen, että Jumala kutsuu minua lähelleen, etsimään hänen kasvojaan. Minä kuitenkin välttelen häntä, haluaisin ensin saada velvollisuudet hoidetuksi. Ongelma syntyy siitä, että välttelen myös niitä hoidettavia velvollisuuksia. Olen kuin strutsi joka hautaa päänsä maahan ja luulee, että silloin mitään pahaa ei pääse tapahtuman, koska en näe mitään. Yritän saada ikävät pakolliset asiat pois mielestäni piilottamalla ne näkyvistäni.

Tuska ja ahdistus.  Tiedän, etten ole tehnyt parastani koulun suhteen. Tiedän, etten ole antanut parastani edes töissä. Tiedän, että kotona on kaikki rempallaan. Tiedän, että ystävyyssuhteitakin voisi hoitaa enemmän. Syyllisyys painaa alas ja velvollisuuksista kasvaa vuoria, joita ei jaksa ylittää. Helpommalla pääsee, kun kieltäytyy näkemästä mitään, sulkee vain silmänsä ja korvansa ja pakenee pieneksi mytyksi pöydän alle.

Kaiken angstin keskellä jotain hyvää: vaikka on synkeä marraskuu ja taivaalta sataa hyytävää vetää, sydämessäni laulaa satakieli. Toivon vain, ettei sille käy mitään ja pelkään, että menetän sen laulun, joka on tuonut niin paljon iloa ja toivoa elämääni tänä syksynä. Haluan varjella sitä, mutta tiedän, että se ei ole minun käsissäni, vaan Herran.

Hyvää marraskuuta, siunausta ja Jumalan satakielten lauluja teidänkin sydämeenne toivottaen,

Anna

Unelmoi suuria ja mahdottomia

Olen joskus katsonut youtubesta jotain Hallmarkin elokuvia. Sellaisia amerikkalaisia romanttisia elokuvia, jotka ovat keskimääräistä konservatiivisempia ja osa niistä jopa amerikkalaisiin uskonnollisiin arvoihin perustuvia, tosin Jumalasta ei puhuta. Ne ovat kuitenkin äärimmäisen ärsyttäviiä ja epärealistisia.

Elämä ei ole (onneksi) Hallmark-elokuvaa, jossa ristiriidat ratkeavat kauniisti ja lopputulos on odotettu. Elämä on sotkuista ja yllättävää niin hyvässä kuin pahassakin. Kuitenkin välillä minusta tuntuu, että kristillisissä piireissä puhutaan ja ajatellaan elämästä välillä hieman epärealistisesti.

Usein  kehotetaan unelmoimaan suuria ja mahdottomia unelmia, sillä kuulemma Jumalan unelmat ovat usein juuri niitä mahdottomia. En aina ymmärrä sitä. Pitäisikö meidän unelmoida toinen toistaan hullumpia asioita vastoin omaa järkeämmekin? Entä jos ne unelmat ovatkin vain omia mielijohteitamme? Tai jos unelmistamme tulee päähänpinttymiä, jotka ohjaavat valintojamme aivan väärään suuntaan? Hälytyskelloni kilkattavat varsinkin, jos kehotetaan heittämään maalaisjärki romukoppaan.

Olen joskus aiemmin kirjoittanut suurista unelmista. Unelmia toki pitää olla, että jaksaa, mutta joskus sellanen ”hypetys” suurista ja mahdottomista asioista tuntuu vievän harhaan. Tunnistan sen ainakin omalla kohdallani. Joskus olisi hyvä osata arvostaa pieniä, arkisia asioita, eikä odottaa jotain suurta, epätodennäköistä ja epärealistista.

Olen väsynyt siihen menestymisen paineeseen, joka vallitsee meidän yhteiskunnassamme ja seurakunnissamme. Se, mikä on maailmassa tai seurakunnassa suurta, ei välttämättä ole sitä Jumalan valtakunnassa.  Jos vain ns. ”suuret” tai ”hengelliset” unelmat nähdään merkityksellisinä, niin entäs kun ei kaikilla ole sellaisia?

Jokainen Jeesuksen seuraaja on osa jotain suurta ja ihmeellistä, Jumalan unelmaa. Oli arkemme sitten mitä tahansa. Mummojen vaippojen vaihtoa, sairaan omaisen hoitamista tai vaikka vain opiskelujen kanssa taistelemista. Kunpa voisimme olla aitoja. Kunpa vain voisimme ymmärtää tavallisten, pienten, arkisten asioiden merkityksen.

En halua, että uskoni on yhtä epärealistista ja naurettavaa höttöä, kuin Hallmark-elokuvien maailma. Uskon täytyy perustua koville ja kestäville tosiasioille. Ja Raamatussa, Jumalan sanassa, on ne tosiasiat, joille voin ajatukseni perusta

Timantit syntyvät hitaasti

Kärsivällisyys on hieno suomen kielen sana. Vapaasti sovellettuna Gummeruksen Uudesta suomen kielen sanakirjasta: kärsivällisyys tarkoittaa kykyä kestää esim. viivytystä tai vastoinkäymisiä tyynenä. Hienointa on kuitenkin se, että sana kärsivällisyys viittaa suoraan verbiin kärsiä. Ja onhan se kärsimistä, kun joutuu kestämään viivytystä ja vastoinkäymisiä ja sitten vielä pitäisi olla tyyni ja hermostumatta.

Luulen kuitenkin, että asioita tapahtuu eniten silloin, kun mitään ei tunnu tapahtuvan. Silloin, kun näyttää siltä, että istumme vain Jumalan odotushuoneessa lukemassa lehtiä, saatammekin itseasiassa olla Jumalan työpöydällä, tai peräti leikkaussalissa avoleikkauksessa. Ja jos meitä operoidaan, on meidän levättävä, suosuttava olemaan toipilaana. Väkisin yrittäminen ei auta. Vaikka turhaudun siihen, että jotkut asiat näyttävät junnaavan paikoillaan vuodesta toiseen, haluan silti uskoa, että Jumala toimii koko ajan salassa.

Hän on kuullut kaikki kysymykset, mitä olen päässäni pyöritellyt ja hänellä on myös vastaukset. Minun ei kuitenkaan tarvitse tietää niitä vastauksia juuri nyt ja voi olla, että jotkut kysymykset osoittautuvat lopulta täysin epäolennaisiksi. Haluan uskoa, että Jumalani tietää, mitä hän tekee silloinkin, kun minä en ymmärrä.

Jumalan tapa toimia ja Hänen aikataulunsa ovat erilaisia, kuin meidän, jotka haluaisimme nähdä muutoksia heti ja mahdollisimman vähällä vaivalla.  Kuitenkin minusta tuntuu, että Jumala tahtoo sanoa minulle: ole hiljaa ja odota. Tärkeimmät asiat vaativat aikaa, eikä timantteja synny yhdessä hetkessä. Hyvien asioiden eteen kannattaa nähdä vaivaa. Tee työtä ja rakasta lähimmäisiäsi, niin saat aikanaan iloita vaivannäkösi hedelmistä ja korjata satoa.

Sanoitta eteesi jään

Jumalan suuruus vetää sanattomaksi. Selittely taukoaa Jumalan edessä ja hänen pyhyytensä ja rakkautensa saa minut haukkomaan henkeäni.

Kuulostiko liian dramaattiselta? Oikeasti minulla ei ole mitään valtavia kokemuksia kerrottavana, mutta olen silti viime aikoina ihmetellyt Jumalaa ja hänen suunnitelmiaan. Tuntuu, etten vain osaa sanoittaa sitä.

Kuutelen kappeltta Sanoitta eteesi jään Uuden sukupolven soundin levyltä Valtakunta, kappaleen tekijäksi on mainittu Niko Havupalo. Kappale muistuttaa siitä, että Jumalan uskollisuus ei horju ja voin tietää joka tilanteessa, että Jumala rakastaa.

Jumalan edessä selitykset ovat turhia, sillä hän näkee lävitseni sinnekin, minne en itse uskalla katsoa. Hän tuntee minut läpikotaisin. Kaiken kivun ja roskan, jota kannan mukanani, hän tietää. On paljon asioita, joihin sanat eivät riitä tai ajatuksia, joita on vaikea sanallistaa, mutta Jumala tuntee minut ja tietää kaiken minussa.

Jumala on hyvä. Laimea ja kulunut lause joka vain ärsyttää. Jumalan hyvyys ei kuitenkaan ole laimeaa. Jumalan hyvyys on paljon enemmän, kuin kauniita sanoja ja hyväntahtoista myhäilyä, jonkinlaista hyväksyvää päähäntaputtamista. Jumalan hyvyys on täydellistä oikeudenmukaisuutta: Jumala vihaa kiivaasti vääryyttä ja yhtä kiivaasti rakastaa hyvyyttä ja totuutta. Niin kiivasti, että Hän lähetti Poikansa kuolemaan ristillä, pelastaakseen meidät ihmiset takaisin hänen yhteyteensä. Jumala on täydellisen hyvä, täydellinen rakkaus, täydellisen oikeudenmukainen ja valmis kärsimään.

Jumalan täydellisyyden edessä hyvyyden kulissini alkavat murtua. Jumalan hyvyys ja rakkaus on ikään kuin valo, joka näyttää sydämeni tyhjyyden. Minä haluaisin pärjätä yksin, menestyä uskossani ja hankkia mainetta hyvänä kristittynä. Jumala kuitenkin näkee syvemmälle enkä voi teeskennellä. Jään hänen eteensä sanattomana. Tyhjänä.

Minulla ei ole mitään, mutta Jumala  on lahjoittanut minulle ikuisen elämän Pojassaan ja vielä enemmän: Poikansa mukana kaiken muun. Room 8:32 Kun hän ei säästänyt omaa Poikaansakaan vaan antoi hänet kuolemaan kaikkien meidän puolestamme, kuinka hän ei lahjoittaisi Poikansa mukana meille kaikkea muutakin?

Jeesusta ei lähetetty maailmaan sitä tuomitsemaan, vaan, jotta maailma hänen kauttaan pelastuisi ja hän rukoilee lakkaamatta meidän puolestamme. Kuka voi syyttää Jumalan valittuja? Jumala — mutta hän julistaa vanhurskaaksi! Kuka voi tuomita kadotukseen? Kristus — mutta hän on kuollut meidän tähtemme, ja enemmänkin: hänet on herätetty kuolleista, hän istuu Jumalan oikealla puolella ja rukoilee meidän puolestamme! Room 8:33-34

Aina ei ole sanoja, mutta Jumala tietää.

Astukaamme sen tähden rohkeasti armon valtaistuimen eteen, jotta saisimme armoa ja laupeutta, löytäisimme avun silloin kun sitä tarvitsemme. Hepr 4:16