Kylmä ja teräksinen lukko kiiltää ruostuneessa rautaovessa linnan kellarissa. Kellari on kalsea ja haisee märälle ja mädäntyneelle. Ainut lamppu läpättää kelmeää valoa. Käytävällä kaikuu kolkko askelten kopina. Ääni loittonee. Sitten kuuluu napsahdus ja valo sammuu. Sen jälkeen jossain kaukana ovi kolahtaa ja laskeutuu täydellinen hiljaisuus.
Silloin rautaoven takaa kuuluu heikko valitus. Se voimistuu ja voimistuu viiltävän kimeäksi huudoksi, epätoivoisen pidäkkeettömäksi vaikerrukseksi. Pimeässä ei näy mitään, mutta ovi rämisee, kun sitä yritetään työntää auki sisältäpäin. Ovi ei aukea.
Jykevä rautaovi on vanha ja paksut kiviseinät ovat vanhemmat kuin kukaan muistaa. Rautaovi ei murru ruostuneenakaan eikä kivi anna periksi, vaikka seiniä hakkaisi sormet verillä. Lukko on uusi, lujatekoinen ja niin ovelasti sarjoitettu, ettei sitä saa millään tiirikoitua auki. Oven takaa tyrmästä ole mitään keinoa päästä ulos. – Eikö?
Ainut keino on löytää lukkoon sopiva avain.
Maailmassa on miljoonia avaimia ja jokaiseen lukkoon käy vain yksi ainoa, joka on juuri sitä varten rakennettu. Kuinka teräksisen lukon avaimen voi löytää ja kannattaako edes yrittää?
Kannattaa, sillä kukaan ei kestä kuunnella yötä päivää avunhuutoja, sydäntäraastavaa tuskaa.
Linnan alimmassa vankityrmässä, rautaoven takana, hylättynä yksin pimeään, joku huutaa apua. Kukaan linnassa ei kuule eikä näe mitään, vain minä tiedän. Ja minä aion vielä löytää avaimen, avata lukon ja rautaoven ja taluttaa hätäntyneen ulos valoon, lohduttaa ja olla läsnä. Surussa, tuskassa, vihassa ja avuttomuudessa.
Tarvitsen vain avaimen ja rohkeutta astua pimeään kellariin.
Anna kulkee Jeesuksen kanssa 