Minkä näkökulman valitsen?

Tänään olen tuntenut suurta kiusausta antaa periksi itsesäälille. Tiedän, että minun olisi pitänyt tehdä asioita, jotka ovat jääneet tekemättä, mutta sen sijaan, että tarttuisen toimeen, minä etsinkin selityksiä laiskuudelleni. Säälittelen itseäni ja syytän maailmaa. Haluaisin kaivautua piiloon maan alle, kenenkään näkymättömiin.

En jaksa, en vain jaksa kantaa syyllisyyttä tekemättömistä asioista, joten selitän ne pois. En jaksa myöskään yrittää mitään. En jaksa olla tehokas. En halua olla. Kuitenkin itsesäälikin on valinta. Voin joka valita rypeä siinä tai sitten voin vaita jotain muuta. En vain tiedä, että mitä muuta? Mikä auttaa itsesääliin? Onko jotain muuta näkökulmaa, jonka voisin valita?

 

 

 

 

Unelmoi suuria ja mahdottomia

Olen joskus katsonut youtubesta jotain Hallmarkin elokuvia. Sellaisia amerikkalaisia romanttisia elokuvia, jotka ovat keskimääräistä konservatiivisempia ja osa niistä jopa amerikkalaisiin uskonnollisiin arvoihin perustuvia, tosin Jumalasta ei puhuta. Ne ovat kuitenkin äärimmäisen ärsyttäviiä ja epärealistisia.

Elämä ei ole (onneksi) Hallmark-elokuvaa, jossa ristiriidat ratkeavat kauniisti ja lopputulos on odotettu. Elämä on sotkuista ja yllättävää niin hyvässä kuin pahassakin. Kuitenkin välillä minusta tuntuu, että kristillisissä piireissä puhutaan ja ajatellaan elämästä välillä hieman epärealistisesti.

Usein  kehotetaan unelmoimaan suuria ja mahdottomia unelmia, sillä kuulemma Jumalan unelmat ovat usein juuri niitä mahdottomia. En aina ymmärrä sitä. Pitäisikö meidän unelmoida toinen toistaan hullumpia asioita vastoin omaa järkeämmekin? Entä jos ne unelmat ovatkin vain omia mielijohteitamme? Tai jos unelmistamme tulee päähänpinttymiä, jotka ohjaavat valintojamme aivan väärään suuntaan? Hälytyskelloni kilkattavat varsinkin, jos kehotetaan heittämään maalaisjärki romukoppaan.

Olen joskus aiemmin kirjoittanut suurista unelmista. Unelmia toki pitää olla, että jaksaa, mutta joskus sellanen ”hypetys” suurista ja mahdottomista asioista tuntuu vievän harhaan. Tunnistan sen ainakin omalla kohdallani. Joskus olisi hyvä osata arvostaa pieniä, arkisia asioita, eikä odottaa jotain suurta, epätodennäköistä ja epärealistista.

Olen väsynyt siihen menestymisen paineeseen, joka vallitsee meidän yhteiskunnassamme ja seurakunnissamme. Se, mikä on maailmassa tai seurakunnassa suurta, ei välttämättä ole sitä Jumalan valtakunnassa.  Jos vain ns. ”suuret” tai ”hengelliset” unelmat nähdään merkityksellisinä, niin entäs kun ei kaikilla ole sellaisia?

Jokainen Jeesuksen seuraaja on osa jotain suurta ja ihmeellistä, Jumalan unelmaa. Oli arkemme sitten mitä tahansa. Mummojen vaippojen vaihtoa, sairaan omaisen hoitamista tai vaikka vain opiskelujen kanssa taistelemista. Kunpa voisimme olla aitoja. Kunpa vain voisimme ymmärtää tavallisten, pienten, arkisten asioiden merkityksen.

En halua, että uskoni on yhtä epärealistista ja naurettavaa höttöä, kuin Hallmark-elokuvien maailma. Uskon täytyy perustua koville ja kestäville tosiasioille. Ja Raamatussa, Jumalan sanassa, on ne tosiasiat, joille voin ajatukseni perusta

Timantit syntyvät hitaasti

Kärsivällisyys on hieno suomen kielen sana. Vapaasti sovellettuna Gummeruksen Uudesta suomen kielen sanakirjasta: kärsivällisyys tarkoittaa kykyä kestää esim. viivytystä tai vastoinkäymisiä tyynenä. Hienointa on kuitenkin se, että sana kärsivällisyys viittaa suoraan verbiin kärsiä. Ja onhan se kärsimistä, kun joutuu kestämään viivytystä ja vastoinkäymisiä ja sitten vielä pitäisi olla tyyni ja hermostumatta.

Luulen kuitenkin, että asioita tapahtuu eniten silloin, kun mitään ei tunnu tapahtuvan. Silloin, kun näyttää siltä, että istumme vain Jumalan odotushuoneessa lukemassa lehtiä, saatammekin itseasiassa olla Jumalan työpöydällä, tai peräti leikkaussalissa avoleikkauksessa. Ja jos meitä operoidaan, on meidän levättävä, suosuttava olemaan toipilaana. Väkisin yrittäminen ei auta. Vaikka turhaudun siihen, että jotkut asiat näyttävät junnaavan paikoillaan vuodesta toiseen, haluan silti uskoa, että Jumala toimii koko ajan salassa.

Hän on kuullut kaikki kysymykset, mitä olen päässäni pyöritellyt ja hänellä on myös vastaukset. Minun ei kuitenkaan tarvitse tietää niitä vastauksia juuri nyt ja voi olla, että jotkut kysymykset osoittautuvat lopulta täysin epäolennaisiksi. Haluan uskoa, että Jumalani tietää, mitä hän tekee silloinkin, kun minä en ymmärrä.

Jumalan tapa toimia ja Hänen aikataulunsa ovat erilaisia, kuin meidän, jotka haluaisimme nähdä muutoksia heti ja mahdollisimman vähällä vaivalla.  Kuitenkin minusta tuntuu, että Jumala tahtoo sanoa minulle: ole hiljaa ja odota. Tärkeimmät asiat vaativat aikaa, eikä timantteja synny yhdessä hetkessä. Hyvien asioiden eteen kannattaa nähdä vaivaa. Tee työtä ja rakasta lähimmäisiäsi, niin saat aikanaan iloita vaivannäkösi hedelmistä ja korjata satoa.

Hän muistuttaa itsestään

Tänään oli raskas päivä. Raskas, vaikka ei tapahtunut mitään tavallisuudesta poikkeavaa, kukaan ei kuollut enkä joutunut kohtaamaan odottamattomia vaikeuksia. Silti koko päivä on tuntunut olevan yhtä taistelua, jossa olen auttamattomasti alakynnessä.

Aamulla myöhästyin seurakunnasta. Tilaisuus oli siunaava, mutta yllätyksekseni itsellenikin kotimatkalla oli itku kurkussa. Kotona kiukuttelin Jumalalle  vihaisena. Tunsin, että Jumala vakuutti rakkauttaan ja huolenpitoaan, mutta se ei auttanut. Silloin satuin löytämään blogitekstin, joka oli suoraa Jumalan puhetta, kuin nyrkki silmään minulle.

Tajusin, että Hän on minun Jumalani, joka tietää, mitä minä tarvitsen ja rakastaa minua. Vaikka kuinka tempoilen hänen otteessaan ja kapinoin hänen johdatustaan vastaan, hän pitää minusta huolen.

Iltapäivällä menin kutsuille ystävän luo. Vauvojen ja taaperojen vilistessä ympärillä puheenaiheetkin olivat sen mukaisia ja tunsin olevani outo kummajainen, joka ei kuulu joukkoon, vaikka ystäviä olikin hauska nähdä. Jälleen kotimatkalla iski itsesääli. Muistin psalmin kohdan, jossa sanotaan:

Sydämeni oli katkera, sieluuni pisti. Minä olin mieletön, ymmärrystä vailla, olin kuin järjetön eläin sinun edessäsi. Ps. 73:21-22

Psalmin kirjoittaja (Asafin psalmi) on osannut kuvata minunkin tunteeni osuvasti. Juuri tuolta minusta tuntuu silloin, kun kateus ja osattomuuden tunne iskevät. Oli pakko etsiä raamatusta tuo paikka jo matkalla (psalmi 73) ja se jatkuu lohduttavasti:

Kuitenkin minä saan aina olla luonasi, sinä pidät kädestäni kiinni. Ps. 73:23

Jumala ei ole hylännyt minua, vaikka joskus minusta tuntuisi siltä. Hän ei myöskään torju minua luotaan, silloikaan, kun sydämeni on katkera, sieluuni pistää ja olen mieletön, ymmärrystä vailla ja kuin järjetön eläin Jumalan edessä. Minä saan olla hänen luonaan ja hän pitää kädestäni kiinni.

Sinä johdatat minua tahtosi mukaan, ja viimein sinä nostat minut kunniaan. Ps 73:24

Jumalan tahto elämälleni on hyvä silloinkin, kun en sitä ymmärrä ja silloinkin, kun joudun kulkemaan syvien vesien halki tai astumaan tulen lävitse. (Jes 43:2) Hän johdattaa minua tahtonsa mukaan, on tukenani ahdingossa, pelastaa minut ja nostaa taas kunniaan. (Ps. 91:15)

Taivaassa minulla on sinut, sinä olet ainoa turvani maan päällä. Ps 73:25

Jumala on minun turvani, perusta, joka ei muutu eikä horju. Jumalan minä saan nähdä taivaassa, hän on minun perintöosani, (Ps 16:5) Hän on minun ainut turvani maan päällä, turva, joka kantaa kuoleman rajankin yli.

Vaikka ruumiini ja sieluni nääntyy, Jumala on kallioni, minun osani iankaikkisesti. Ps. 73:26

Vaikka minä näännyn, Jumala on. Kaikissa koettelemuksissa ja kärsimyksissä, niin näissä pienissä kuin suuremmissakin, hän on kallioni ja minun osani iankaikkisesti. Jumala on.

Kiitos, Herra, että muistutat itsestäsi kaiken taistelun keskellä. Kiitos, että et ole hylännyt minua, vaikka toisinaan olen sinun edessäsi järjetön ja ymmärrystä vailla, kateellinen ja katkera. Kiitos psalmeista. Kiitos sinun sanastasi, joka lohduttaa ja kiitos siitä, että sinä olet minun Jumalani. Kiitos, että olet. Kiitos toivosta, joka versoo aina uudelleen. Kiitos rohkeudesta, jonka sinä annat silloin kun on sen aika. Kiitos vapaudesta olla oma itseni. Kiitos rakkaudestasi, jonka syvyyttä sinä opetat minua tuntemaan. Kiitos Jeesus. 

Suru tuulee sisään

Suru puskee läpi kaikista raoista, tuulee sisään ikkunoista ja oven alta.
Suru menneestä, tästä päivästä ja tulevasta.

Suru siitä, mitä minulla oli ja minkä menetin.Suru siitä, mitä minulla ei ole koskaan edes ollut, mitä vaille olen jäänyt.
Suru särkyneistä haaveista ja murskatuista ihanteista.

Suru ihmisistä, joita en voi enää tavoittaa. Suru niistä yhteisistä hetkistä, joita ei saa enää takaisin. Suru läheisten puolesta, jotka ovat vaikeiden tilanteiden keskellä. Suru ja hätä.
Suru lemmikistä, jonka aika on pian lähteä, luopumisen tuska.

Suru kaikista onnellisista päivistä ja suru niistä onnettomista.
Suru kaikesta vääryydestä, mitä olen saanut kokea
ja suru kaikesta pahasta, mitä olen itse aiheuttanut, suru ja avuttomuus.

Suru niistä haaveista, jotka eivät tänään ole toteutuneet.
Suru ja pelko siitä, mitä on edessäpäin.

Kirsikkana kakun päällä:
itsesääli.

Elämä yllättää

En saanut elämältä sitä, mitä halusin. Sain jotain muuta. Sain elämän, joka yllättää ja jota ei voi ennustaa. Elämän, joka on minua suurempi, sellainen, jota en voi hallita enkä koskaan täysin ymmärtää.

En muista lapsuuden haaveitani, mutta teininä rukoilin uskovia ystäviä ja seurakuntaporukkaa. Niiden sijasta sain seurakunnattomuuden, ahdistuksen ja ulkopuolisuuden tunteen. Edes lukionjälkeinen vuosi raamattukoulussa ei tuonut elämääni uusia ystäviä ja syvää yhteyttä ihmisiin. Se vuosi kyllä muutti elämäni, mutta eri tavalla, mitä suuressa naiiviudessani olin odottanut. Minun psyykeni petti.

Olin suunnitellut yliopistoon hakemista, mutta lyhyessä ajassa elämäni perusta mureni ja haaveet opettajankoulutuksesta menettivät merkityksensä. Olin lukiossa julistanut, etten koskaan halua kaupan alan töihin..Toivuttuani olin satunnaisissa töissä ja kun onnistuin saamaan vakituisen työn kaupan kassalta, se oli kuin lottovoitto ja osoittautui suureksi siunaukseksi ja parhaaksi työpaikakseni siihen mennessä.

Sen kokemuksen rohkaisemana hain opiskelemaan, mutta en päässytkään korkeakouluun, vaan amikseen. Taas huomasin, että elämä ei mennyt suunnitelmieni mukaan ja se oli siunaus. Sittemmin sain töitä ja toisin kuin nuorena haaveilin, en tee työkseni mitään merkittävää. Olen kuitenkin valtavan tyytyväinen siihen.

Myös muilta osin elämäni nyt viittä vaille kolmikymppisenä ei ole sellainen, mistä olen haaveillut. En ole mennyt naimisiin enkä perustanut perhettä. Silti olen valtavan onnellinen ja kiitollinen. Olen saanut nyt vihdoin sen, mitä teininä rukoilin ja paljon enemmänkin. Minulla on seurakuntayhteys ja erilaisia ystäviä, joiden kanssa voin olla vapaasti oma itseni.

Olen valtavan kiitollinen elämästäni. Helppo se on sanoa nyt, kun minulla menee hyvin. En tiedä tekeekö onnellisuus ja tyytyväisyys omahyväiseksi, ehkä tekee. En kuitenkaan usko vanhaa suomalaista sananlaskua ”kell’ onni on se onnen kätkeköön”. Onnellisuutta ei tarvitse kätkeä, vaan jakaa muillekin sitä, mitä itsellä on. Ja haluan elää sillä asenteella, että jokaisesta hetkestä kannattaa nauttia aina kun voi, se on luvallista ja suotavaa.

Aina elämämme ei kuitenkaan ole helppoa. Tulee päiviä, jolloin kateus vihloo tai ahdistus iskee.  Tulee hetkiä, jolloin haluaisimme lakata olemasta. Yllätykset eivät aina ole mukavia. Tulee ikäviä uutisia ja yllättäviä takaiskuja. Tapahtuu asioita, joihin emme voi vaikuttaa. Saatamme myös itse aiheuttaa ongelmia elämäämme omalla toiminnallamme ja kamppailla syyllisyyden kanssa.

Mitä minä voin sanoa teille/meille, joilla on vaikeaa?  Ehkä sen, Jumala on. Jumala kestää, kun kaikki muu hajoaa ja oma uskokin sortuu. Jumala on, eikä voi olemistaan kieltää.
”Avuksesi huuda minua hädän päivänä, niin minä tahdon auttaa sinua, ja sinun pitää kunnioittaman minua.” Ps. 50:15

Joutavanpäiväinen kateus

Kateus on myrkkyä, joka tappaa hitaasti ja tuskallisesti, tuhoten elämästä kaiken kauniin. Yhdessä katkeruuden kanssa kateus myrkyttää hengitysilmaa ja saastuttaa ihmissuhteita. Kateuden aiheuttaja voi olla hyvin konkreettinen asia, kuten kaverin uusi auto, tai sitten jotain ajatusten tasolla olevaa: kuten kaverin onnellisuus ja ulospäin helpon näköinen elämä.

Ihmettelen, mistä kumpuaa epämääräinen tunne siitä, että toisen onni on minulta pois. Saatan tuntea, että se, mikä minun olisi kuulunut saada, menikin jollekin toiselle. Kun ”leluja” jaettiin, joku muu sai paremman – ja olen vihainen.

Tajuan kyllä, että en oikeasti olisi halunnut sitä kaverin lelua (=elämää), vaan kadehdin sitä tyytyväisyyttä, mikä hänellä on elämästään. Unohdan, että tyytyväisyys on asenne, ja on oma valintani vertaanko itseäni toisiin, vai olenko kiitollinen elämästäni.

Kovia sanoja ja tiedän, etteivät ne lohduta silloin, kun elämä on taistelua päivästä toiseen ja on vaikea nähdä pidemmälle. Jokaisella meillä on kuitenkin omanlainen elämämme ja elämässä on monenlaisia aikoja, kuten Saarnaaja sanoo. (Saarn. 3:1-8)

Kaikella on määrähetkensä, aikansa joka asialla taivaan alla.
Aika on syntyä ja aika kuolla,
aika on istuttaa ja aika repiä maasta,
aika surmata ja aika parantaa,
aika on purkaa ja aika rakentaa,
aika itkeä ja aika nauraa,
aika on valittaa ja aika tanssia,
aika heitellä kiviä ja aika ne kerätä,
aika on syleillä ja aika olla erossa,
aika etsiä ja aika kadottaa,
aika on säilyttää ja aika viskata menemään,
aika repäistä rikki ja aika ommella yhteen,
aika olla vaiti ja aika puhua, 
aika rakastaa ja aika vihata,
aika on sodalla ja aikansa rauhalla.

Kaiken lisäksi kateus on aivan turhaa ja se perustuu valheeseen. Täydellisimmältä vaikuttava elämä ei välttämättä ole täydellinen ja kateellisuus helposti vain loukkaa ja kasvattaa muureja ihmisten välille. Kateellinen  ja katkera huokuu myrkkyä ympäristöönsä tahtomattaan. Jumala auta!

 

Kiitos sulle kirkkahista keväisistä päivistä

Tänä äitienpäivänä sydämeni on täynnä kiitollisuutta. Kiitollisuutta siitä, että saan elää tänään. Olen niin kiitollinen siitä, että minulla on äiti. Kiitollinen siitä, että mummonikin elää vielä. Olen niin iloinen juuristani. On etuoikeus olla yhtenä lenkkinä sukupolvien ketjussa.

Facebook on täynnä onnitteluja äideille ja kieltämättä vähän vihlaisee se, että en itse ole äiti, eikä minulla ole omaa perhettä. Sen tähden en tänään viitsinyt herätä ajoissa seurakuntaan. Onhan äitienpäivän tilaisuus perinteisesti äideille suunnattu – ja mikä minä olen?

No, kotiin jääminen oli virhe, ja nyt harmittaa. Siitä on kauan, kun olen viimeksi päässyt jumikseen ja ikävöin seurakuntaani, ikävöin sitä Jumalan perheyhteyttä, jota seurakunnassani olen kokenut. Herättyäni kuuntelin netistä saarnan, joka puhutteli (eikä ollut suunnattu vain äideille).

Olen ollut joskus vailla seurakuntaa, kaivannut yhteyttä muihin uskoviin ja tuntenut itseni ulkopuoliseksi kaikkialla, juurettomaksi ajelehtijaksi. Siksi olen niin kiitollinen siitä, että nyt saan taas tuntea kuuluvani seurakuntaan, minulla on koti ja muita kristittyjä ympärilläni, hengellisiä siskoja ja veljiä, äitejä, isiä, mummoja ja pappoja. Sydämeni tuntee silti yhä myötätuntoa niitä kohtaan, jotka tuntevat itsensä ulkopuolisiksi ja kaipaavat yhteyttä.

Joskus kuulee ikään kuin sivulauseessa syyllistettävän niitä, jotka ovat pudonneet sivuun seurakunnista. Onko kuitenkin jotain, mitä voisimme tehdä rakentaaksemme yhteyttä? Onko jotain, mitä minä voisin tehdä, jottei kenekään tarvitsisi tuntea itseään ulkopuoliseksi ja syrjäytyä? Voisinko minä tehdä jotain toisin?

Jumala ei  ole rajoittunut rakennuksiin tai instituutioihin, vaan hän on kaikkialla siellä, missä me ihmiset olemme. Uskon kasvu tapahtuu ensisijaisesti yhteydessä Jumalaan. Muut ihmiset kuitenkin tukevat meitä siinä ja myös haastavat meitä:”kivi kiveä hioo”.

Perheen ja seurakunnan lisäksi olen kiitollinen myös ystävistäni, jotka ovat minulle kuin toinen perhe, ikään kuin sen ”oman perheen” korvike. Olen iloinen, että olen saanut tutustua uusiin ihmisiin, sitä kautta rohkaistua ja kasvaa enemmän omaksi itsekseni. Kiitollisuus täyttää sydämeni, kun ajattelen ystäviä, joilla minua on siunattu. Se, että on ystäviä ja kavereita, ei ole itsestäänselvyys, pikemminkin etuoikeus.

Kuten otsikostakin voi päätellä, nyt soi päässäni:Kiitos sulle, Jumalani

Ps. Onnea kaikille äideille ❤ olette päivänne ansainneet! 🙂

Yhtä aikaa onnellinen ja onneton

Minusta tuntuu, että elämäni on kuin viini tai juusto, jonka maku syvenee vuosi vuodelta. Olen nyt onnellisempi kuin viime vuonna, vaikka elmässäni ei oikeastaan mikään ole muuttunut. Tai ehkä minä itse olen jotenkin muuttunut.

En enää pelkää, että huomenna kaikki romahtaa, vaan uskallan paremmin luottaa elämään ja itseeni. Uskallan olla onnellinen nyt ja luottaa, että vaikeuksienkin tullessa minä selviän. Jumalan avulla kuljen läpi tulen ja veden. Minun tarvitse pelätä ja surra ennakkoon tulevaa vaan saan kiittää tästä päivästä.

Nyt kaikki on elämässäni paremmin kuin hyvin ja minulla on lupa nauttia siitä tunteesta . Minä saan iloita ja nauraa. Saan olla onnellinen ja vapaa. Kaikella on aikansa ja nyt saan nauttia Jumalan hyvyydestä. Tämä on hyvää aikaa.

Kuitenkin samaan aikaan, kun olen tyytyväinen ja onnellinen, minun sydämessäni asuu suru ja tyhjyys. Olen vuosi vuodelta onnellisempi, mutta samaan aikaan vuosi vuodelta onnettomampi. Kolmenkympin maagisen rajapyykin lähestyessä tajuan, kuinka monesta asiasta olen jäänyt paitsi ja kuinka moni asia elämässä on mennyt toisin, kuin olin suunnitellut. Sinkkuus, luopuminen ja suru eivät ole vain satunnaisia sanoja paperillä vaan kipeitä tunteita.

Vuosi vuodelta tajuan entistä paremmin, että minulla ei ole mitään takeita tulevaisuudesta, enkä voi mitenkään tietää, millaista elämäni tulee olemaan. Jumala ei ole luvannut minulle ”standardielämää”, puolisoa, perhettä, lapsia, asuntoa, autoa, toimeentuloa ja työtä eläkeikään asti. Ei, minulle on luvattu vain, että Jeesus on kanssani ”kaikki päivät maailmanloppuun asti”.

Olen kuin pieni tyttö epävarmana suuren linnan kaukaisimman tornin ylimmässä kerroksessa, pimeässä huoneessa, jossa ei ole ikkunoita ja ovetkin on teljetty. Klassiset sadut tarjoavat mainioita samaistumisen kohteita ja Prinsessa Ruususeen on ainakin helppo samaistua. Hän tosin nukkui sata vuotta, minä sen sijaan olen hereillä täällä ja mietin, että miten saisin ajan parhaiten kulumaan odottaessani.

Tähän voi tietenkin vastata peruskliseillä, ettei voi odottaa, että kukaan tulisi hakemaan, vaan pitää itse olla aktiivisesti tyrkyllä. Tai sanomalla, ettei onnellisuus riipu parisuhdestatuksesta. Huoh. Ikään kuin en tietäisi.

Sinkkujen ja pariskuntien surut ovat erilaisia, enkä minä voi täysin ymmärtää millaisia ongelmia voi olla parisuhteissa. Samoin eivät sinkkuuden kipua voi ymmärtää ne, jotka eivät ole koskaan sinkkuudesta kärsineet. Siksi kliseiset neuvot rasittavat ja usein onkin helpompi olla ihmisten kanssa, joille ei tarvitse selitellä mitään eikä yrittää sietää lohdutusyrityksiä.

Jännää, että ihmiseen mahtuu kerralla niin paljon tyytyväisyyttä ja tyytymättömyyttä, iloa ja surua, onnea ja pettymyksiä. Elämä ei todellakaan ole harmaata, vaan loistaa kaikissa sateenkaaren väreissä.