Kolmenkympin seurakuntakriisi

Elin kolmenkympin kriisini jo pari vuotta aiemmin. Tuskailin 28 vuotiaana: ”en ole saavuttanut mitään elämässäni” ja ”mitä jos en koskaan saa omaa perhettä”. Tänä vuonna olen kuitenkin ollut varsin tyytyväinen omaan ikääni ja osaani. Silti en ole välttynyt suurilta kysymyksiltä, joiden pohtiminen on ollut oma ”kriisinsä”. Suurin tällaisista kriiseistä liittyy seurakuntaan.

En ole aivan saanut kiinni siitä, mikä minua turhauttaa ”kristillisessä kulttuurissa” ja seurakunnissa. Joitain vaihtoehtoja:

1. Ristiriita todellisen elämän asettamien haasteiden ja seurakunnan tarjoamien ”vastausten” välillä
   • Miksi puhumme lähimmäisenrakkaudesta tai käytämme muita abstrakteja käsitteitä, jos niillä ei tarkoiteta mitään?
   • Miksi ylläpidämme kulttuuria, jossa ”me” olemme (teko)pyhiä auttajia ja apua tarvitsevien pitäisi tulla meidän luoksemme?
   • Miksi meillä on seurakunnissa niin hauskaa ja mukavaa ja miten voimme tyytyväisinä laulaa ”jeesus muuua raaakastaa” -tyyliisiä lauluja, samaan aikaan kun lähellämme ihmiselämiä tuhoutuu? Omassa elämänpiirissämme tai kadulla vastaan kävelevien ihmisten elämässä.
2.  Ihmiset eivät kohtaa toisiaan seurakunnissa omina itseinään.
   • Miksi seurakunnissa pitää naamioitua (pyhien) roolien ja ”hyvin menee” -small talkin taakse
   • Miksi ihmisiin tutustuminen on niin vaikeaa?
3. ”Sosiaaliset muurit”ja sisäpiirit
   • Miksi täytyy olla vahva ja rohkea kyetäkseen raivaamaan tiensä esim. uuteen seurakuntaan? Jos se on haastavaa 30v uskossa/seurakunnissa olleelle, kuinka haastavaa se on jollekin uudemmalle tai ujommalle?
4. ”Yksi uupuu yrittäessään – muut nautiskelee penkeissään” -toimintatapa
   • Pitääkö seurakunnan olla organisaatio? Jos pitää, niin miksi taakka kaatuu aina harvojen niskaan, jotka uupuvat?

Olen elänyt tavalla tai toisella jonkun seurakunnan piirissä jo yli kolmekymmentä vuotta ja se on pitkä aika, jossa ehtii nähdä auringon nousevan ja laskevan monta kertaa ja voi havaita, että ”ei ole mitään uutta auringon alla”. Ei myöskään seurakunnissa mikään ilmiö ole sinänsä uusi.

Tiedän kyllä, ettemme me epätäydelliset ihmiset kykene muodostamaan täydellistä yhteisöä. Silti olen turhautunut, niin lopen kyllästynyt seurakuntien kulttuureihin, jotka tuntuvat välillä niin pinnallisilta ja muovisilta. En siis tarkoita ihmisiä, vaan yhteisön tapaa toimia. Välillä tekisi mieli heittää hanskat naulaan ja sanoa, että pitäkää tunkkinne ja seurakunnalliset aktiviteettinne.

En kuitenkaan tee sitä. Tiedän, että minä olen yhtälailla osa tuota seurakuntakulttuuria, jota niin rankasti kritisoin ja jos haluan muutosta niin minulla myös on avaimet siihen. Minä itse voin toimia toisin. Jos en muuhun kykene kuin tuskailemaan tätä asiaa, niin ainakin voin tuskailla sitä Jumalan suuntan ja rukoilla.

Tarkennuksena vielä, että omasta mielestäni suurin ongelma ei ole seurakuntien rakenteissa ja kaikkein vähiten yksittäisissä seurakunnissa. Juuri sen takia uuden seurakunnan perustaminen ei mielestäni ratkaise mitään. Ydinsyyt eivät ole rakenteissa. En tiedä missä ne sitten ovat? Kulttuurissa? Teologiassa?

Jatkan tästä aiheesta vielä myöhemmin.

 

Unelmoi suuria ja mahdottomia

Olen joskus katsonut youtubesta jotain Hallmarkin elokuvia. Sellaisia amerikkalaisia romanttisia elokuvia, jotka ovat keskimääräistä konservatiivisempia ja osa niistä jopa amerikkalaisiin uskonnollisiin arvoihin perustuvia, tosin Jumalasta ei puhuta. Ne ovat kuitenkin äärimmäisen ärsyttäviiä ja epärealistisia.

Elämä ei ole (onneksi) Hallmark-elokuvaa, jossa ristiriidat ratkeavat kauniisti ja lopputulos on odotettu. Elämä on sotkuista ja yllättävää niin hyvässä kuin pahassakin. Kuitenkin välillä minusta tuntuu, että kristillisissä piireissä puhutaan ja ajatellaan elämästä välillä hieman epärealistisesti.

Usein  kehotetaan unelmoimaan suuria ja mahdottomia unelmia, sillä kuulemma Jumalan unelmat ovat usein juuri niitä mahdottomia. En aina ymmärrä sitä. Pitäisikö meidän unelmoida toinen toistaan hullumpia asioita vastoin omaa järkeämmekin? Entä jos ne unelmat ovatkin vain omia mielijohteitamme? Tai jos unelmistamme tulee päähänpinttymiä, jotka ohjaavat valintojamme aivan väärään suuntaan? Hälytyskelloni kilkattavat varsinkin, jos kehotetaan heittämään maalaisjärki romukoppaan.

Olen joskus aiemmin kirjoittanut suurista unelmista. Unelmia toki pitää olla, että jaksaa, mutta joskus sellanen ”hypetys” suurista ja mahdottomista asioista tuntuu vievän harhaan. Tunnistan sen ainakin omalla kohdallani. Joskus olisi hyvä osata arvostaa pieniä, arkisia asioita, eikä odottaa jotain suurta, epätodennäköistä ja epärealistista.

Olen väsynyt siihen menestymisen paineeseen, joka vallitsee meidän yhteiskunnassamme ja seurakunnissamme. Se, mikä on maailmassa tai seurakunnassa suurta, ei välttämättä ole sitä Jumalan valtakunnassa.  Jos vain ns. ”suuret” tai ”hengelliset” unelmat nähdään merkityksellisinä, niin entäs kun ei kaikilla ole sellaisia?

Jokainen Jeesuksen seuraaja on osa jotain suurta ja ihmeellistä, Jumalan unelmaa. Oli arkemme sitten mitä tahansa. Mummojen vaippojen vaihtoa, sairaan omaisen hoitamista tai vaikka vain opiskelujen kanssa taistelemista. Kunpa voisimme olla aitoja. Kunpa vain voisimme ymmärtää tavallisten, pienten, arkisten asioiden merkityksen.

En halua, että uskoni on yhtä epärealistista ja naurettavaa höttöä, kuin Hallmark-elokuvien maailma. Uskon täytyy perustua koville ja kestäville tosiasioille. Ja Raamatussa, Jumalan sanassa, on ne tosiasiat, joille voin ajatukseni perusta

Hän muistuttaa itsestään

Tänään oli raskas päivä. Raskas, vaikka ei tapahtunut mitään tavallisuudesta poikkeavaa, kukaan ei kuollut enkä joutunut kohtaamaan odottamattomia vaikeuksia. Silti koko päivä on tuntunut olevan yhtä taistelua, jossa olen auttamattomasti alakynnessä.

Aamulla myöhästyin seurakunnasta. Tilaisuus oli siunaava, mutta yllätyksekseni itsellenikin kotimatkalla oli itku kurkussa. Kotona kiukuttelin Jumalalle  vihaisena. Tunsin, että Jumala vakuutti rakkauttaan ja huolenpitoaan, mutta se ei auttanut. Silloin satuin löytämään blogitekstin, joka oli suoraa Jumalan puhetta, kuin nyrkki silmään minulle.

Tajusin, että Hän on minun Jumalani, joka tietää, mitä minä tarvitsen ja rakastaa minua. Vaikka kuinka tempoilen hänen otteessaan ja kapinoin hänen johdatustaan vastaan, hän pitää minusta huolen.

Iltapäivällä menin kutsuille ystävän luo. Vauvojen ja taaperojen vilistessä ympärillä puheenaiheetkin olivat sen mukaisia ja tunsin olevani outo kummajainen, joka ei kuulu joukkoon, vaikka ystäviä olikin hauska nähdä. Jälleen kotimatkalla iski itsesääli. Muistin psalmin kohdan, jossa sanotaan:

Sydämeni oli katkera, sieluuni pisti. Minä olin mieletön, ymmärrystä vailla, olin kuin järjetön eläin sinun edessäsi. Ps. 73:21-22

Psalmin kirjoittaja (Asafin psalmi) on osannut kuvata minunkin tunteeni osuvasti. Juuri tuolta minusta tuntuu silloin, kun kateus ja osattomuuden tunne iskevät. Oli pakko etsiä raamatusta tuo paikka jo matkalla (psalmi 73) ja se jatkuu lohduttavasti:

Kuitenkin minä saan aina olla luonasi, sinä pidät kädestäni kiinni. Ps. 73:23

Jumala ei ole hylännyt minua, vaikka joskus minusta tuntuisi siltä. Hän ei myöskään torju minua luotaan, silloikaan, kun sydämeni on katkera, sieluuni pistää ja olen mieletön, ymmärrystä vailla ja kuin järjetön eläin Jumalan edessä. Minä saan olla hänen luonaan ja hän pitää kädestäni kiinni.

Sinä johdatat minua tahtosi mukaan, ja viimein sinä nostat minut kunniaan. Ps 73:24

Jumalan tahto elämälleni on hyvä silloinkin, kun en sitä ymmärrä ja silloinkin, kun joudun kulkemaan syvien vesien halki tai astumaan tulen lävitse. (Jes 43:2) Hän johdattaa minua tahtonsa mukaan, on tukenani ahdingossa, pelastaa minut ja nostaa taas kunniaan. (Ps. 91:15)

Taivaassa minulla on sinut, sinä olet ainoa turvani maan päällä. Ps 73:25

Jumala on minun turvani, perusta, joka ei muutu eikä horju. Jumalan minä saan nähdä taivaassa, hän on minun perintöosani, (Ps 16:5) Hän on minun ainut turvani maan päällä, turva, joka kantaa kuoleman rajankin yli.

Vaikka ruumiini ja sieluni nääntyy, Jumala on kallioni, minun osani iankaikkisesti. Ps. 73:26

Vaikka minä näännyn, Jumala on. Kaikissa koettelemuksissa ja kärsimyksissä, niin näissä pienissä kuin suuremmissakin, hän on kallioni ja minun osani iankaikkisesti. Jumala on.

Kiitos, Herra, että muistutat itsestäsi kaiken taistelun keskellä. Kiitos, että et ole hylännyt minua, vaikka toisinaan olen sinun edessäsi järjetön ja ymmärrystä vailla, kateellinen ja katkera. Kiitos psalmeista. Kiitos sinun sanastasi, joka lohduttaa ja kiitos siitä, että sinä olet minun Jumalani. Kiitos, että olet. Kiitos toivosta, joka versoo aina uudelleen. Kiitos rohkeudesta, jonka sinä annat silloin kun on sen aika. Kiitos vapaudesta olla oma itseni. Kiitos rakkaudestasi, jonka syvyyttä sinä opetat minua tuntemaan. Kiitos Jeesus. 

Elämä yllättää

En saanut elämältä sitä, mitä halusin. Sain jotain muuta. Sain elämän, joka yllättää ja jota ei voi ennustaa. Elämän, joka on minua suurempi, sellainen, jota en voi hallita enkä koskaan täysin ymmärtää.

En muista lapsuuden haaveitani, mutta teininä rukoilin uskovia ystäviä ja seurakuntaporukkaa. Niiden sijasta sain seurakunnattomuuden, ahdistuksen ja ulkopuolisuuden tunteen. Edes lukionjälkeinen vuosi raamattukoulussa ei tuonut elämääni uusia ystäviä ja syvää yhteyttä ihmisiin. Se vuosi kyllä muutti elämäni, mutta eri tavalla, mitä suuressa naiiviudessani olin odottanut. Minun psyykeni petti.

Olin suunnitellut yliopistoon hakemista, mutta lyhyessä ajassa elämäni perusta mureni ja haaveet opettajankoulutuksesta menettivät merkityksensä. Olin lukiossa julistanut, etten koskaan halua kaupan alan töihin..Toivuttuani olin satunnaisissa töissä ja kun onnistuin saamaan vakituisen työn kaupan kassalta, se oli kuin lottovoitto ja osoittautui suureksi siunaukseksi ja parhaaksi työpaikakseni siihen mennessä.

Sen kokemuksen rohkaisemana hain opiskelemaan, mutta en päässytkään korkeakouluun, vaan amikseen. Taas huomasin, että elämä ei mennyt suunnitelmieni mukaan ja se oli siunaus. Sittemmin sain töitä ja toisin kuin nuorena haaveilin, en tee työkseni mitään merkittävää. Olen kuitenkin valtavan tyytyväinen siihen.

Myös muilta osin elämäni nyt viittä vaille kolmikymppisenä ei ole sellainen, mistä olen haaveillut. En ole mennyt naimisiin enkä perustanut perhettä. Silti olen valtavan onnellinen ja kiitollinen. Olen saanut nyt vihdoin sen, mitä teininä rukoilin ja paljon enemmänkin. Minulla on seurakuntayhteys ja erilaisia ystäviä, joiden kanssa voin olla vapaasti oma itseni.

Olen valtavan kiitollinen elämästäni. Helppo se on sanoa nyt, kun minulla menee hyvin. En tiedä tekeekö onnellisuus ja tyytyväisyys omahyväiseksi, ehkä tekee. En kuitenkaan usko vanhaa suomalaista sananlaskua ”kell’ onni on se onnen kätkeköön”. Onnellisuutta ei tarvitse kätkeä, vaan jakaa muillekin sitä, mitä itsellä on. Ja haluan elää sillä asenteella, että jokaisesta hetkestä kannattaa nauttia aina kun voi, se on luvallista ja suotavaa.

Aina elämämme ei kuitenkaan ole helppoa. Tulee päiviä, jolloin kateus vihloo tai ahdistus iskee.  Tulee hetkiä, jolloin haluaisimme lakata olemasta. Yllätykset eivät aina ole mukavia. Tulee ikäviä uutisia ja yllättäviä takaiskuja. Tapahtuu asioita, joihin emme voi vaikuttaa. Saatamme myös itse aiheuttaa ongelmia elämäämme omalla toiminnallamme ja kamppailla syyllisyyden kanssa.

Mitä minä voin sanoa teille/meille, joilla on vaikeaa?  Ehkä sen, Jumala on. Jumala kestää, kun kaikki muu hajoaa ja oma uskokin sortuu. Jumala on, eikä voi olemistaan kieltää.
”Avuksesi huuda minua hädän päivänä, niin minä tahdon auttaa sinua, ja sinun pitää kunnioittaman minua.” Ps. 50:15

Kysymyksiä unelmista

En koskaan oikein päässyt sisään kristilliseen nuorisokulttuuriin. Teinivuosina minulla ei ollut seurakuntaporukkaa ympärilläni ja koin itseni ulkopuoliseksi kaikkien seurakuntien nuortenilloissa, missä kävin. Olen huomannut, että jaksan nykyisin entistä vähemmän mitään hehkutusta, hypetystä, tai millä nimellä nyt kutsutaankin sellaista tunteisiin vetoavaa innostamista. Usein siihen törmää nuortentapahtumissa, tai nuoremmissa seurakunnissa.

Hypetyksen sijaan kaipaan rehellistä puhetta ja sitä, että saan ajatella asioita monelta kantilta. Olen väsynyt kuulemaan vain yhtä oikeaa näkökulmaa. Vaikkapa se lause, että ”Jumalalla on hyvät suunnitelmat meitä varten” näyttäytyy erilaisena, kun elämässä tulee ikäviä asioita vastaan. Kaikki totuudet koetellaan arjessa, ja jos olen sisäistänyt jonkun huteralla pohjalla olevan totuuden omaksi perustakseni, niin kuinka kestän kun se perusta heiluu? Siksi mielestäni ajatteleminen ja asioiden punnitseminen ja tutkiminen Raamatusta on tärkeää perustan kaivamista.

Viime aikoina olen pohtinut unelmia ja unelmointia. Niistä puhutaan paljon sekä seurakunnissa, että maailmassa ylipätään. Kehotetaan unelmoimaan suuria, sanotaan, että unelmat on tehty toteutettaviksi, kerrotaan,että Jumala tahtoo antaa meille unelmia, ja joskus jopa sanotaan, että kun unelmoit ja julistat saavasi ihania asioita, niin saat niitä.

Mikä osa siitä kaikesta, mitä olen unelmista kuullut, on totta – ja mikä täyttä puppua?

Onko elämän tarkoitus unelmoida suuria ja toteuttaa niitä unelmia? Onko jokin vialla, jos minulla ei ole mitään suuria maailmaasyleileviä unelmia? Eikö elämälläni silloin ole tarkoitusta? Tai entä jos minulla on suuria unelmia, mutta en koskaan näe unelmieni toteutuvan, onko jokin pahasti vialla? Tahtoohan Jumalakin, että saan sen, mistä haaveilen, eikö?  Pitääkö minun vain jatkaa itseni vakuuttelua ja unelmoida vastoin omaa järkeänikin? Entä jos unelmistani tulee päähänpinttymiä, jotka ohjaavat valintojani aivan väärään suuntaan?

On raskasta elää miettien, ”mikä minussa on vikana, kun eivät tämä sisäistämäni totuudet päde minun kohdallani”.  Entä jos niissä sisäistämissämme ”totuuksissa” onkin jotain vikana?

 

Sinä et pääse putoamaan…

Mielessäni soi Juha Tapion kappaleen kertosäe:  ”Älä pelkää, älä pelkää, sinä et pääse putoamaan. Rakastettu on oikea nimesi ja tulee nimenäsi olemaan” Kappaleen nimi on Rakastettu,  ja se on ilmestynyt levyllä Sinun vuorosi loistaa (2015, Kaiku Records). Se on omasta mielestäni ehkä yksi JT:n parhammista kappaleista, vaikka hänellä on paljon lauluja, jotka ovat koskettaneet minua sanoituksillaan.

Minä en ehkä ole samassa tilanteessa kuin laulun henkilö, mutta tarina puhuttelee silti.

Jokainen meistä haluaa tulla hyväksytyksi ja arvostetuksi. Jokainen kaipaa saada kuulla olevansa tärkeä, kuulla sen, että omalla elämällä on merkitys. Vielä enemmän jokainen ihminen tahtoo kuulla olevansa rakastettu, varsinkin silloin, kun kellään ei ole mitään syytä enää rakastaa meitä.

Juuri silloin, kun meistä tuntuu, että meillä ei ole mitään toivoa ja elämämme on täysin tyhjää ja merkityksetöntä – juuri silloin meitä rakastetaan. Niinä hetkinä, kun tajuamme, että parhaimmatkaan ihmiset eivät ikinä pysty täyttämään pohjatonta rakkaudennälkäämme, – juuri silloin meitä rakastetaan. Kun meillä ei ole enää mitään, juuri silloin nuo sanat ovat totta: ”rakastettu on oikea nimesi ja tulee nimenäsi olemaan”

Rakastettuna oleminen muuttaa elämämme. Tämä rakkaus, josta kirjoitan, ei ole abstrakti ja etäiseksi jäävä käsite, eikä se ole joku henkinen korkeampi ulottuvuus tai joku universaali voima. Sitä ei voi myöskään tiivistää huumaavaan tunteeseen tai kokemukseen. Tämä rakkaus on hyvin konkreettista ja aivan meitä lähellä. Se on meidän Luojamme rakkautta luotujaan kohtaan,  Isän rakkautta  lapsiaan kohtaan. Sellaista huolta meistä, mitä paimen kantaa lampaistaan.

Olen ajatellut niin, että vasta kun ihminen ”tulee uskoon/ottaa Jeesuksen pelastuksen vastaan” hän voi sanoa, että Jumala on hänen Isänsä…ja tavallaan se on totta, että vain Jeesuksen uhrin kautta meillä on pääsy Isän luokse ja oikeus kutsua häntä isäksi. Kuitenkin Jumalalla on Isän sydän kaikkia ihmisiä kohtaan, ja on aina ollut. Hänestä ei tule rakastavaa Isää vasta siinä vaiheessa, kun ihminen tulee Jeesuksen luokse ja kääntyy, ikään kuin hän siihen asti olisi ankara tuomari. Ei, vaan hän suhtautuu aina ihmisiin kuin Isä lapsiinsa. Silloinkin, kun hänen lapsiaan ei vielä näy ja he ovat vielä kaukana, hän tähyää horisonttiin ja juoksee sieppaamaan heidät syliinsä heti, kun näkee aavistuksenkin lapsistaan. (Lue tuhlaajapoikavertaus Luuk 15:11-32)

Minä en ole rakastettu siksi, että olen kristitty, vaan siksi, että olen ihminen. Samalla tavalla kaikki muutkin ovat rakastettuja ja ihan jokainen ihminen maailmassa on Jumalalle kallisarvoinen ja jokaisella on oikeus kuulla ne sanat: Älä pelkää, olet rakastettu.

On hirveän traagista että me kristityt (joihin itsekin kuulun),laitamme helposti ehtoja rakkaudelle. Kuten Jeesuksen ajan fariseukset, mekin erottaudumme ihmisistä, jotka eivät elä niin kuin me elämme,  saatamme vältellä heitä ja pahimmassa tapauksessa suhtautua heihin halveksien tai ylenkatsoen. Rakennamme muureja, jotka erottavat ”meidät kristityt” ja ”nuo toiset” ja unohdamme sen, miten Jeesus eli. Hän oli siellä, missä tavalliset ihmisetkin, rakasti heitä ja laittoi itsensä alttiiksi pelkäämättä maineensa menettämistä tai uskonnollisten johtajien arvostelua. Hän aterioi oman aikansa hylkiöiden kanssa ja sai heidät siten tajuamaan, että heitä rakastetaan ja heidän elämänsä on arvokas.

Toinen asia, mikä on mielestäni hirveän traagista, on se, että me kristityt hukkaamme aidon rakastamisen kaikenlaisen ”Jeesus rakastaa sua”-lässytyksen alle. Tarkoitan lässytyksellä sellaista tyhjää puhetta, jonka puhujakaan ei oikein ymmärrä mitä puhuu. Joskus on hyvä olla hiljaa ja kuunnella. Luulen, että sillä, mitä olemme ja teemme on suurempi merkitys kuin ulkoaopituilla fraaseilla. ”Actions speak louder” jne. Sanoillakin on toki merkitystä kun ne nousevat sydämestämme ja voimme täysin seistä niiden takana. Iloitsen niistä sanavalmiista ystävistäni, joiden sanat ovat rohkaisseet ihmisiä katsomaan Jeesukseen.

Kuten eräs ystäväni sanoi joskus, Jumala on kiinnostuneempi meidän sydämestämme, kuin mistään ulkonaisesta. Ja sinne, sydämeemme syvälle, hän haluaa kuiskata: Älä pelkää, sinun nimesi on rakastettu. (hoos 1:10, hoos 2:1)

 

Yhteydestä

Nautin lämpimästä illasta parvekkeella, kuuntelen tervapääskyjen kirkunaa ja lokkien kailotusta ja kirjoitan blogia. Näitä hetkiä parvekkeella ikävöin sitten talven pimeydessä kun parveketta piiskaa sade tai se peittyy (tooivottavasti) lumeen.

Olin viime viikolla hengellisessä kesätapahtumassa ja nyt toipuilen sen jälkeisestä väsymyksestä. Uupumuksesta huolimatta oli virkistävää viettää muutama päivä muiden kristittyjen ympäröimänä, aloittaa aamut ylistämällä Jumalaa, syventyä tutkimaan häntä, kuunnella hyvää opetusta ja olla vain Jumalan edessä, kuunnella mitä asiaa hänellä itsellään on ja ottaa vastaan. Kaikkea en ehkä ymmärrä, mutta voin luottaa, että Hän tietää mitä tekee ja hänen tahtonsa on hyvä minua kohtaan. 

Jos viimeviikkoista kesätapahtumaa pitäisi kuvailla yhdellä sanalla, se sana olisi ehdottomasti yhteys. Minusta tuntuu, että nuo muutamat päivät tapahtumassa merkitsivät ainakin itselleni yhteyden vahvistumista.

Tajusin entistä syvemmällä tavalla olevani osa laajempaa kokonaisuutta,  osa suurta ja värikästä Jumalan seurakuntaa, jota yhdistää sama Henki, kun Pyhä Henki asuu meissä. Vaikka olemme monin tavoin niin erilaisia ja pidämme eri asioista, niin meillä on sama Henki.

Erilaisuuden ei pitäisi antaa olla erottava tekijä, sillä eikö juuri erilaisuus saa meidät tarvitsemaan toisiamme? Nuoret tarvitsevat vanhempia ja päinvastoin, rauhallisemmat tarvitsevat räväkämpiä ja päinvastoin, asiakeskeiset tarvitsevat tunneherkkiä jne. Ja vain, koska olemme erilaisia ja meillä on erilaisia lahjoja, emmekä ole toistemme kopioita, voi toteutua se Raamatun sana, että kun tulette yhteen, jokaisella on jotakin annettavaa.

En ole raamatuntuntija, mutta ainakaan suomenkielisessä raamatussa ei lue, että meillä tulisi olla jotain annettavanamme kun kokoonnumme kristittyinä yhdessä, vaan siinä lukee, että jokaisella on jotain annettavaa. Minulle se puhuu siitä, että Jumala on antanut meille kaikille erilaisia lahjoja ja erilaisen tehtävän, jotta kokonaisuus (seurakunta) voisi mahdollisimman hyvin. Ja meidän erilaisuutemme on luotu meihin, jotta me jokainen voimme omalla tavalla siunata seurakuntaa, tuoda jotain ainutlaatuista, joka rakentaa toisia (33/38) ja toimii yhteiseksi parhaaksi (92) (1. Kor`14:26)

Parhaimmillaan kristittyjen yhteys onkin juuri erilaisten ja ainutlaatuisten persoonien hyväksyvää yhteyttä toisiinsa niin, ettei kenenkään vaadita muuttavan persoonaansa, mieltymyksiään tai mielipiteitään, vaan kaikki saavat tulla yhteen sellaisina kuin ovat ja jokainen tuo arvokkaan lisänsä yhteyteen. Jos ja kun joku puuttuu siitä yhteydestä, häntä kaivataan mukaan. Niinpä kristittyjen yhteys on parhaimmillaan sellaista, että se kutsuu aina vain lisää ja lisää ihmisiä mukaan yhteyteen ja samalla Jumalan luokse, Hänen luokseen, joka yhdistää meitä, Hänen luokseen, joka on rakkaus. Yhteyden ytimessä on Jumala.

Olen kuullut puhuttavan paljon yhteisöllisyyden murenemisesta nykypäivänä ja ongelmista, joita yksilökeskeisyys on tuonut mukanaan. Näyttää siltä, että ihmisillä on syvä kaipaus kokea yhteyttä toisiinsa, tulla hyväksytyksi ja rakastetuksi. Eräässä vanhassa hengellisessä rallatuksessa lauletaan:”Jeesus hän on vastaus juuri sinulle..” Uskon, että tähän yhteyden kaipuuseenkin hän on vastaus, niin kliseiseltä kuin se kuulostaakin. Vain Jumalan täydellinen rakkaus, joka karkottaa kaiken pelon, voi tuoda meidät yhteyteen. Vain Jeesuksen uhrin kautta meillä on anteeksianto ja syyllisyytemme pyyhitään pois. Vain Jumalan yhteydessä me löydämme todellisen rauhan ja voimme rakastaa muita ihmisiä, koska Jumala on ensin rakastanut meitä ja lähettänyt Jeesuksen meidän syntiemme sovitukseksi. Synti erottaa meitä Jumalasta, ja myös toisistamme, mutta Jumala yhdistää.

Tuolla kesätapahtumassa tajusin myös sen yhteyden merkityksen, joka minulla on omaan seurakuntaani. Tapahtumassa oli erilaisia seminaareja, joista yksi oli paneelikeskustelu aiheesta tarvitseeko kristitty seurakuntaa. En ollut kuulemassa sitä, mutta mietin omaa seurakuntayhteyttäni ja yritin keksiä järkiperusteluja sille, miksi se on minulle niin tärkeä, miksi haluan kuulua seurakuntaan, olla osa laajempaa kirkkokuntaa ja miksen tyydy siihen, että luen itse raamattua, kuuntelen opetuksia ja kokoonnun ystävieni kanssa. Mihin minä seurakuntaa oikeastaan tarvitsen? Minulla on seurakunta, jonka tunnen kodiksi ja perheeksi, ja jonka vuosisataiseen perinteeseen haluan sitoutua. Kuitenkin harvoin tulee mietittyä järkisyitä, miksi.

Tiedän, että seurakunta-aihe on kipeä monelle, koska se on ollut sitä itsellenikin. Siinä olisi aihetta toiseen postaukseen, joten en paneudu asiaan sen enempää.

Seurakuntayhteyden sisällä ”sukupolvien kuilu” saattaa erottaa jopa vain kymmentä vuotta toistaan nuorempia/vanhempia ihmisiä. Kuitenkin Pyhä Henki yhdistää meitä. Majoituin mökissä seurakuntani nuorten kanssa ja ajattelin, että en voi kokea yhteyttä teiniporukan kanssa kun olen näin aikuinen, mutta se aika mursi omia ennakkoasenteitani ja pelkojani. Jälleen kerran sain nähdä, kuinka mahtavia nuoria meidän seurakunnassa on ja tajusin, että he ovat aivan yhtä tosissaan Jumalan kanssa kuin minä tai oikeastaan vielä enemmän tosissaan kuin minä.

Parasta tapahtumassa oli kuitenkin se yhteys, mitä sain kokea Jumalaan. Ylistyshetkissä sain vuodattaa sydäntäni Jumalalle, kiittää häntä kaikesta siitä, mitä hän on ja olla vain Jumalan edessä. Niissä hetkissä oli sellainen rento, aito ja rehellinen ilmapiiri, sellainen vapaus olla oma itsensä kaikkine ajatuksineen ja tunteineen. Opetukset vahvistivat uskoa ja luottamusta siihen, että Jumala on todellinen, elävä Jumala, rakastava isä, joka tahtoo lastensa parasta ja kunnioittaa heidän persoonaansa.

Tämä kulunut puolisen viikkoa oli siis virkistävää ja hyvää aikaa Jumalan kanssa. Parasta on kuitenkin, että Jumala on kanssani kaikkialla. Hän ei ole vain niissä hetkissä, joissa hänen läsnäolonsa on käsinkosketeltavissa ja saan tuntea hänen rakkauttaan ja ylistää häntä vapaasti. Hän on kanssani joka hetkessä. Silloin, kun olen liian väsynyt tehdäkseni mitään, hän on kanssani. Kiusauksissa ja vaikeuksissa, hän on kanssani. Epävarmuudessa ja pelossa, hän on kanssani. Silloin kun tuska täyttää sydämeni ja kaikki sumenee, hän on kanssani. Tylsyydessä ja yksitoikkoisuudessa, hän on kanssani. Yksinäisyydessä ja avuttomuudessa, hän on kanssani. Silloin, kun epäilen hänen olemassaoloaan ja hyvyyttään, hän on kanssani. Joka ikisenä elämäni päivänä, minun Jumalani on minun kanssani. Hän ei minua jätä, ei milloinkaan minua hylkää.

Vain hän pystyy tyydyttämään sydämeni syvimmän kaipauksen, vain hänen yhteydessään minä löydän merkityksen ja vain hänessä minulla on toivo, joka on kuolemaakin vahvempi. Kiitos Jeesus.

Me ollaan sankareita kaikki?

En ole pitkään aikaan päivittänyt tätä. Osittain siksi, etten ole jaksanut ja osittain siksi, että minulla ei ole ollut aikaa. Toukokuun loppu ja kesäkuun alku ovat olleet uuvuttavia ja kiireisiä. Vuoden työnteon jäkeen mieli haikailee jo kesälomalle.

Päässäni risteilee paljon aiheita, mistä voisin kirjoittaa, mutta en saa oikein mistään kiinni vielä. Tässä joitakin asioita, mitä olen pohtinut viime aikoina.

Olen pohtinut sankaritarinoita ja sitä, mitä tekemistä niillä on todellisuuden kanssa. Media tuntuu rakastavan tarinoita, joissa sankari kohtaa hirvittäviä vaikeuksia, mutta selviytyy niistä kuin ihmeen kaupalla ja lopuksi niittää mainetta ja kunniaa. Naistenlehdissä on tarinoita selviytyjistä, joista on tullut menestyneitä ja onnellisia. Television ohjelmat pursuavat sankaritarinoita, menestyneitä ihmisiä. Kristillinen media ei ole tässä suhteessa poikkeus, menestystarinat myyvät.

Seurakunnan piirissä on omanlaisensa sankareita ja menestystarinoita, ja minua harmittaa se, että moni kokee huonommuutta, kun oma elämä on yhtä taistelua ja joskus jopa alamäkeä. Kun elämä on kaukana menestystarinasta ja sankarillista loppua oman elämän vastoinkäymisille ei ole näköpiirissä, onko ihminen silloin surkea epäonnistuja? Ei tietenkään, eikä kellään  ole oikeutta lyödä toiseen luuserin leimaa.

Miksi me sitten ihannoimme menestyjiä? Miksei kukaan kerro siitä, millaisten taistelujen keskellä Jumala on rinnalla? Kyllä niitäkin tarinoita toki on, onneksi. Kaipaan silti enemmän rehellisyyttä, enemmän niitä aitoja elämänmakuisia tarinoita.

Toisaalta ymmärrän viehtymyksen menestystarinoihin.  Ovathan ihmiset aina rakastaneet tarinoita, joissa kovia kokenut sankari saa hyvän lopun. Klassissa saduissakin on usein sankari, joka joutuu koetuksiin, joista sitten nokkeluutensa ja rohkeutensa avulla selviää ja lopussa voittaa omakseen prinsessan ja puoli valtakuntaa.

Saduilla on paikkansa, mutta mitä tekemistä niillä on todellisuuden kanssa? Väitän, ettei kovinkaan paljon. Miksi sitten soveltaisimme satuja tosielämään?

Olette ehkä lukeneet Tolkienin Taru sormusten Herrasta- trilotgian, tai kenties nähneet niiden pohjalta tehdyt elokuvat. Tätä kirjoittaessani mietin, kuka oli sen tarinan sankari? Oliko sellaista, vai olivatko kaikki? Sormuksen kantaja Frodo sai hirvittävän tehtävän, mutta oliko hän sankari? Menestyikö hän? Veikkaan, että joillekin tuleville hobittisukupolville hänen nimensä ehkä jäi elämään suurena sankarina. Mutta todellisuudessa kirjaa lukiessa tajuaa, että ei Frodo ollut sankari. Tai ei ainakaan yhtään sen enempää kuin Sam tai kukaan muukaan. Hän ei myöskään ansainnut mainetta ja kunniaa, ja vaikka olisi, niin ne olisivat joka tapauksessa olleet turhia ja menettäneet merkityksensä.

Todellinen elämä on aika karua. Raamattukaan ei ole täynnä sankareita ja menestyjiä, vaan eri tavoin epäonnistuneita ihmisiä.  Jeesuksen maanpäällinen elämä ei myöskään ollut mikään menestystarina. Häntä ylistettiin messiaana ja seuraavassa hetkessä hänet haluttiin ristiinnaulita ja hänen ystävänsä pettivät ja jättivät hänet. Inhimillisesti ajateltuna hän epäonnistui, lue vaikka Jesaja 53. luku.

Kuitenkin Jumala suunitelma oli paljon suurempi, kuin kukaan kykeni käsittämään. Jeesus meni ristille synnittömänä uhrikaritsana, otti päälleen meidän syntimme ja maksoi kuolemallaan hinnan pahoista teoistamme. Kolmantena päivänä  Jeesus nousi kuolleista ja ilmestyi opetusille. Hänet otettiin taivaaseen ja hän istuu kirkkaudessa Isän oikealla puolella.

Eräänä päivänä Jeesus tulee takaisin maanpäälle, ei enää ristiinnaulittavaksi ja pilkattavaksi, vaan Herrana ja Kuninkaana, jonka edessä jokainen polvi notkistuu ja jokainen kieli tunnustaa Isän Jumalan kunniaksi, Jeesus Kristus on Herra.

Hänellä oli Jumalan muoto, 
mutta hän ei pitänyt kiinni oikeudestaan olla Jumalan vertainen
vaan luopui omastaan.
Hän otti orjan muodon ja tuli ihmisten kaltaiseksi.
Hän eli ihmisenä ihmisten joukossa, 
hän alensi itsensä ja oli kuuliainen kuolemaan asti, ristinkuolemaan asti.
Sen tähden Jumala on korottanut hänet yli kaiken
ja antanut hänelle nimen, kaikkia muita nimiä korkeamman.
Jeesuksen nimeä kunnioittaen on kaikkien polvistuttava,
kaikkien niin taivaassa kuin maan päällä ja maan alla,
ja jokaisen kielen on tunnustettava Isän Jumalan kunniaksi: ”Jeesus Kristus on Herra.”
Fil 2:6-11

Meistä ihmisistä ei ehkä ole sankareiksi, mutta Jumala on sankari.
Hän haluaa olla sankari meidän jokaisen elämässä. Silloinkin, kun oma elämämme on kaikkea muuta, kuin menestystarina, Jeesus on meidän sankarimme.

Herra, sinun Jumalasi, on sinun keskelläsi, sankari, joka auttaa. Hän ilolla iloitsee sinusta, hän on ääneti, sillä hän rakastaa sinua, hän sinusta riemulla riemuitsee. Sef 3:17 (KR 33/38)

Kutsuttu rakastamaan, ei vaikenemaan rakkauden nimissä

Tietynlainen hyssyttelykulttuuuri ärsyttää minua seurakunnissa ja uskovien piirissä. Vaikeista asioista puhumista vältellään. Ehkä hieman kärjistän, mutta mielestäni tämä johtaa siihen, että ihmisillä on monenlaisia kysymyksiä ja ongelmia, mutta kukaan ei uskalla avata suutaan ja sanoa, mitä oikeasti ajattelee ja olla rehellinen kamppailuistaan ja epäilyksistään.

Kun joku sitten joku uskaltaa nostaa kissan pöydälle ja puhua suoraan, hänelle yritetään löytää joku vakioklisee, jolla kysymyksen saa vaiennettua. Joskus tuntuu, että meillä uskovilla on hirveä tarve tietää ”oikea vastaus” jokaiseen asiaan. Ikään kuin Jumala olisi opettaja, joka kuulustelee meiltä kuinka hyvin osaamme kristinopin ulkoa ja pisteyttää jokaisesta oikeasta vastauksesta.

Hyssyttelyssä mennään joskus niinkin pitkälle, että eri mieltä olemien demonisoidaan. Syyllistetään sellaisia uskovia, jotka kyselevät ja tutkivat asioita, joita yleisesti pidetään itsestäänselvinä totuuksina. Ajattelemista ja opetettujen asioiden punnitsemista ja koettelua käytännössä pidetään miltei syntinä ja pitäisi tavoitella sokeaa luottamusta auktoriteettiasemassa oleviin ihmisiin, jotka tietenkin edustavat Jumalaa.

Hyssyttelyä on sekin ajattelu, että seurakunnan tai auktoriteettiasemassa olevien kristittyjen toimintaa ei saisi arvioida kriittisesti. Silloin on vaarana, että painetaan villasella asioita, jotka pitäisi ottaa vakavasti ja joihin pitäisi puuttua.

En missään nimessä kannata kristillisen keltaisen lehdistön perustamista. On väärin revitellä ihmisten suurilla tragedioilla. Juoruaminen ja mässäily on väärin tragedioiden uhreja kohtaan, mutta myös niitä kohtaan, jotka ovat toimineet väärin. Sanotaan, että jokainen ansaitsee toisen mahollisuuden ja itseasiassa useammankin. Raamatun mukaan vaikka vanhurskas seitsemästi (täydellisesti) lankeaisi, hän nousee jälleen.

Kuitenkin kaipaan sitä, että asioista puhuttaisiin avoimesti ja niiden oikeilla nimillä. Kaipaan sitä, että voisimme antaa eri tavoin ajatteleville mahdollisuuden keskustella, ennen kuin tyrkytämme oikeita vastauksiamme.

Teksti on otsikoitu Kutsuttu rakastamaan, ja siitä minun piti kirjoittaa, mutta harhauduin hieman kirjoittamaan hyssyttelystä. Nämä asiat kuitenkin liittyvät toisiinsa jollain tavalla.

On helppo ajatella, että ongelmista vaikeneminen ja kaiken hyväksyminen on rakastamista, mutta onko se todella? Sananlaskuissa sanotaan, että parempi on nuhdella avoimesti kuin vaieta rakkauden nimissä. (Snl 27:5) En tiedä teenkö nyt väkivaltaa Raamatun sanalle, mutta mielestäni tästä on johdettavissa yleisempi periaate. Silloinkin kun olen eri mieltä jonkun kanssa, minun on parempi olla rehellinen ja avoin hänelle omista ajatuksistani, kuin vaieta rakkauden nimissä. Minun on parempi olla avoin ongelmistani ja epäilyksistäni, kuin paeta hengellisiltä kuulostavien fraasien taakse. Toisin sanoen on parempi olla aitoja rehellinen, kuin yrittää näyttää hurskaalta.

MInut on kutsuttu rakastamaan

 

 

 

Kiitos sulle kirkkahista keväisistä päivistä

Tänä äitienpäivänä sydämeni on täynnä kiitollisuutta. Kiitollisuutta siitä, että saan elää tänään. Olen niin kiitollinen siitä, että minulla on äiti. Kiitollinen siitä, että mummonikin elää vielä. Olen niin iloinen juuristani. On etuoikeus olla yhtenä lenkkinä sukupolvien ketjussa.

Facebook on täynnä onnitteluja äideille ja kieltämättä vähän vihlaisee se, että en itse ole äiti, eikä minulla ole omaa perhettä. Sen tähden en tänään viitsinyt herätä ajoissa seurakuntaan. Onhan äitienpäivän tilaisuus perinteisesti äideille suunnattu – ja mikä minä olen?

No, kotiin jääminen oli virhe, ja nyt harmittaa. Siitä on kauan, kun olen viimeksi päässyt jumikseen ja ikävöin seurakuntaani, ikävöin sitä Jumalan perheyhteyttä, jota seurakunnassani olen kokenut. Herättyäni kuuntelin netistä saarnan, joka puhutteli (eikä ollut suunnattu vain äideille).

Olen ollut joskus vailla seurakuntaa, kaivannut yhteyttä muihin uskoviin ja tuntenut itseni ulkopuoliseksi kaikkialla, juurettomaksi ajelehtijaksi. Siksi olen niin kiitollinen siitä, että nyt saan taas tuntea kuuluvani seurakuntaan, minulla on koti ja muita kristittyjä ympärilläni, hengellisiä siskoja ja veljiä, äitejä, isiä, mummoja ja pappoja. Sydämeni tuntee silti yhä myötätuntoa niitä kohtaan, jotka tuntevat itsensä ulkopuolisiksi ja kaipaavat yhteyttä.

Joskus kuulee ikään kuin sivulauseessa syyllistettävän niitä, jotka ovat pudonneet sivuun seurakunnista. Onko kuitenkin jotain, mitä voisimme tehdä rakentaaksemme yhteyttä? Onko jotain, mitä minä voisin tehdä, jottei kenekään tarvitsisi tuntea itseään ulkopuoliseksi ja syrjäytyä? Voisinko minä tehdä jotain toisin?

Jumala ei  ole rajoittunut rakennuksiin tai instituutioihin, vaan hän on kaikkialla siellä, missä me ihmiset olemme. Uskon kasvu tapahtuu ensisijaisesti yhteydessä Jumalaan. Muut ihmiset kuitenkin tukevat meitä siinä ja myös haastavat meitä:”kivi kiveä hioo”.

Perheen ja seurakunnan lisäksi olen kiitollinen myös ystävistäni, jotka ovat minulle kuin toinen perhe, ikään kuin sen ”oman perheen” korvike. Olen iloinen, että olen saanut tutustua uusiin ihmisiin, sitä kautta rohkaistua ja kasvaa enemmän omaksi itsekseni. Kiitollisuus täyttää sydämeni, kun ajattelen ystäviä, joilla minua on siunattu. Se, että on ystäviä ja kavereita, ei ole itsestäänselvyys, pikemminkin etuoikeus.

Kuten otsikostakin voi päätellä, nyt soi päässäni:Kiitos sulle, Jumalani

Ps. Onnea kaikille äideille ❤ olette päivänne ansainneet! 🙂