Olen viime vuosina pohtinut paljon kutsumustani ja omaa paikkaani elämässä. Rakastan työtäni ja viihdyn työpaikallani ihanien ja kannustavien työkavereiden kanssa. Töissä on jopa hauskaa. Kuitenkin työ on minulle ennen kaikkea keino ansaita elanto.
Olen kiitollinen, että työni on mielekästä ja merkityksellistä, mutta silti mielessäni häilyy kaipaus tehdä joskus jotain, millä olisi myös ikuisuuden kestävää arvoa. Jotain sellaista, mitä varten minut on luotu. Jotain sellaista, johon minun persoonani sopii. Jotain sellaista, mistä olen unelmoinut.
En tiedä olenko typerä haaveilija vai olenko vain ollut liian monessa kristillisessä nuortentapahtumassa, jossa on hypetetty unelmia ja kehotettu etsimään omaa kutsumusta ja seuraamaan sitä. Vai onko tämä kaipuu tehdä jotain ainutlaatuista ja merkityksellistä Jumalan minuun asettamaa? Onko tämä pieni tyytymättömyys ikään kuin jokun suuntaviitta kohti tehtävääni ja kutsumustani?
Viimeisten noin kolmen vuoden aikana olen löytänyt uuden harrastuksen: lautapelit. Saattaa kuulostaa hullulta, mutta tunnen, että lautapeliharrastus on tuonut elämääni merkitystä ja tarkoitusta.
Peli-illat ovat olleet minulle paitsi mahdollisuus oppia uusia pelejä, pitää hauskaa ja rentoutua, myös mahdollisuus tutustua uusiin ihmisiin ja viettää aikaa ihmisten kanssa, joiden kanssa ei muuten tulisi hengailtua.
Ensikosketukseni uudempiin lautapeleihin oli v. 2006, kun kansanopistovuoden pitkinä talvi-iltoina tutustuin mm. Menolippuun ja Carcassonneen. Sitä ennen mielikuvani lautapeleistä perustui pitkälti kimbleen, muuttuvaan labyrinttiin ja Afrikan tähteen.
Kolme vuotta sitten innostuin muutaman kaverin kanssa pelailemaan enemmän. Pelien kautta paikalleen jämähtäneeseen elämääni tuli liikettä ja tutustuin uusiin ihmisiin. Vuosien kuluessa pelikaverit ovat osittain vaihtuneet, mutta edelleen lautapeli-illoilla on paikkansa.
Pidän lautapeleistä niiden itsensä takia, mutta ilman ihmisiä ja peliporukkaa ne ovat vain esineitä. Pelitilanne ja pelaajat herättävät lautapelit eloon ja pelittoimivat hyvän kirjan tavoin, tarjoten mahdollisuuden uppoutua hetkeksi toiseen todellisuuteen. Pelaaminen tarjoaa aikuisillekin luvan leikkiä ja olla erilaisessa roolissa kuin tavallisesti. Vaikka peleissä ei olisi mitään suurta teemaa, niin ne tempaavat silti mukaansa omaan maailmaansa, jossa arjen murheet hetkeksi unohtuvat.
Parasta lautapeleissä on minusta kuitenkin se, miten ne yhdistävät ihmisiä. Juhlien jäätävä tunnelma alkaa sulaa, kun otetaan lautapelit käyttöön. Ei enää tarvitse yrittää väkisin vääntää small talkia tuntemattomien kanssa, sillä pelissä riittää puhuttavaa.
Lautapeleihin pääsee mukaan ujompikin ja erilaiset ihmiset loistavat erilaisissa peleissä. Sanoisin, että pelien kautta ainakin omat sosiaaliset taitoni ovat vahvistuneet. (Jos koskaan saan lapsia, haluan peluuttaa heitä jo ihan tästäsyystä)
Eräänä päivänä minua puhutteli tuo kolossalaiskirjeen kolmannen luvun jae, jossa sanotaan, että mitä teettekin, tehkää se kaikki Herran Jeesuksen nimessä, kiittäen hänen kauttaan Jumalaa.
Vaikka en koskaan tekisi mitään suurta ja merkittävää, minä voin tehdä kaiken sen pienen, mitä teenkin, Jeesuksen nimessä, ja hänen kauttaan kiittää Jumalaa. Siis vaikkapa nuo aivan tavalliset lautapeli-illat. Minä voin pelata lautapelejä Jumalan kunniaksi. How cool is that?
Jutun kuva otettu netistä ja muokattu (public domain )
Ps. Ylläoleva kirjoitettu 3h bussimatlan aikana kännykällä, joten armahtakaa kirjoitusvirheet ja sekavuus 😀
Anna kulkee Jeesuksen kanssa 