Ei minusta ole tähän

Aloitin opiskelut työn ohessa syyskuussa, mutta kuluneen viikon aikana olen jo harkinnut opiskelujen keskeyttämistä (puoliksi vakavissani). Tunnen valtaisaa riittämättömyyttä.

Vaikka olen aiemmin pitänyt opiskelusta, niin nyt kuitenkin tuntuu ylivoimaiselta saada tehtyä yhtään mitään ja deadlinet ”yllättävät” joka kerta.Ongelmani on myös se, että haluaisin tehdä kaiken perusteellisesti, mutta aika ei riitä, kun en aloita ajoissa.

Vaadin paljon itseltäni ja olen itsekriittinen ja se yhdistettynä laiskuuteen ja asioiden lykkäämiseen, on erittäin huono yhdistelmä. Stressaannun ja tehtävät kasvavat mielessäni monin verroin suuremmiksi, mitä ne oikeasti ovat ja kynnys aloittaa tuntuu ylitsepääsemättömältä. Opiskelun rytmittäminen ja itsenäinen opiskelu on haastavaa.

Koko viikonlopun ja alkuviikon uin syvällä itsesäälissä ja stressasin hullun lailla, mutten saanut ainuttakaan riviä luetuksi tai kirjoitetuksi. Odotin kenties oikeaa mielentilaa tehtävien tekemiseen ja toivoin, että inspiraatio olisi langennut ylleni taivaasta tulen lailla, tai kevyesti ja huomaamattomasti kuin tuulenvire. Mitään ei kuitenkaan tapahtunut, intoa ei ollut ja aika valui kaikkeen muuhun. Olin edelleen jumissa ja deadlinet lähestyivät vääjäämättä kuin höyryjuna.

Olin pettynyt itseeni ja valmis lyömään hanskat tiskiin ja jättämään kesken koko roskan. Ajattelin, ettei minusta ole tähän, ei ikinä. Yritin paeta stressiä ja vältellä totuuden kohtaamista selittelemällä. Ruikutin epätoivoista tilannettani yhdelle ystävälleni, joka sanoi tiukasti, että voin itse valita, miten asennoidun: valitanko ja vajoanko itsesääliin, vai keskitynkö siihen, mikä on hyvin. Hän myös tsemppasi hellittämään kritiikkiä ja keskittymään yhteen palikkaan kerrallaan opiskeluissa.

Olen niin iloinen ystävistä, jotka puhuvat sitä kuuluisaa ”totuutta rakkaudessa”, uskavat sanoa suoraan asioita. Empaattisella kuuntelulla on paikkansa, mutta kun ihminen piehtaroi itsesäälin tai jonkun muun valheen syövereissä, totuuden kuuleminen tekee erittäin hyvää.

Sillä valhettahan se itsesäälikin on. Samoin ne ajatukset, ettei minusta ole tähän, tai en ole riittävän hyvä tuohon, ovat myös valhetta. Olen aivan riittävä siihen, mitä teen, oli se sitten työtä, opiskelua tai mitä tahansa muuta. Ei kukaan muu odota minulta kaikkea sitä, mitä itse itseltäni odotan.

Opiskelijana minulla on vielä sekin etu, että minun  ei tarvitse vielä olla valmis ja osata kaikkea, vaan se riittää, että minä jatkuvasti opin uutta. Koulussa ei (ainakaan pitäisi) mitata sitä, mitä jo osaan, vaan sitä, mitä opin ja miten kehityn. Ei minulle ole mitään hyötyä siitä, jos teen sitä, minkä jo osaan, sillä opiskelen oppiakseni uutta.

Sama kyllä pätee elämässä kaikkeen muuhunkin. Olen täällä oppimassa. Kun koen riittämättömyyttä, voin muistuttaa itseäni siitä, ettei minun tarvitsekaan vielä hallita kaikkea. Kun joudun uusiin tilanteisiin ja koen itseni neuvottomaksi, voin lohduttautua sillä, että saan oppia elämästä koko ajan lisää.

Siispä haluan heittää hyvästit valheille siitä, etten minä pysty, osaa tai minusta ei ole johonkin. Minä olen aivan yhtä hyvä kuin kuka tahansa muukin. Haluan heittää hyvästit myös itsesäälille, sille upottavalle suolle, joka vie kaikki voimat elämältä. Haluan toivottaa tervetulleeksi totuuden ja vastuullisuuden.

Minä olen vastuussa elämästäni, ei kukaan muu. Voin päättää, miten suhtaudun elämään, annanko tilaa itsesäälille vai kiitollisuudelle. Minun ei tarvitse loistaa opiskeluissa, vaan saan epäonnistua. Legolinnaa rakennetaan palikka kerrallaan ja minäkin saan tehdä koulutehtäviä kuin legolinnaa. Voin iloita jokaisesta palikasta, joka löytää paikkansa rakennuksessa, sen sijaan, että ruoskisin itseäni siitä, kun en ole vielä saanut linnaa valmiiksi.

 

P.S.
Keskeneräisyydestä vielä hyvä vinkki, Kesken-blogi jonka kirjoittaja Elina Salminen on juuri julkaissut toisen runokirjansa ”Koska tuuli kuiskii” . Lainasin kirjastosta hänen ensimmäisen runokirjansa ”Jos minä jostain alkaisin”, joka on koottu blogin runoista ja tykkään siitä todella paljon. Runoissa on sellaista rauhoittavaa lempeyttä ja ne ovat kauniita arkisella ja ymmärrettävällä tavalla, mikä sopii minulle.

Yllättävä Israelikävä

En ole koskaan ollut erityisen kiinnostunut Israelista, vaikka uskovana kristittynä olenkin kasvanut Israelmyönteisessä ilmapiirissä ja Israelin siunaaminen tai sen puolesta rukoileminen on ikään kuin ”kuulunut asiaan”.

Silti olen aina ihmetellyt, miten jotkut jaksavat innostua Israelista ja olen kokenut myötähäpeää, jos olen nähnyt ihmisiä heiluttelemassa Israelin lippuja kaduilla, toreilla tai eduskuntatalon edessä. Jostain syystä Israelin valtion puolustaminen on tuntunut minusta liian poliittiselta kannanotolta enkä ole ymmärtänyt miksi politiikka ja uskonto pitää sekoittaa toisiinsa

En ole myöskään koskaan haaveillut matkasta Israeliin, vaan pikemminkin ihmetellyt sitä, mikä kaikkia ihmisiä vetää sinne. Mielikuvani on, että Pyhässä maassa on on paljon pyhiksi nimettyjä paikkoja täynnä suuria turistimassoja. Ihmiset jonottavat katsomaan paikkoja, joista ei ole edes varmuutta ovatko ne oikeasti liittyneet Raamatun tapahtumiin. Myös turvallisuustilanne siellä on arveluttanut.

Kaikenkaikkiaan kuvani nykyisraelista on ollut varsin negatiivinen. Suomen median uutisointi Israelista on aika masentavaa ja kristittyjen piireissä israelista taas puhutaan yleensä ihannoiden ja tämä ristiriitaisuus on hämmentänyt niin, että olen halunnut vain pysytellä erossa koko Israelista.

Kuitenkin viime viikolla satuin näkemään faceboookissa erään päivityksen, jota kaverini oli kommentoinut. Siinä oli haastateltu erästä Israelissa asuvaa suomalaista, joka kertoi unelmakseen sen, että saisi järjestää matkoja, joille osallistuisi enemmän nuoria ihmisiä, (kuulemma Israelissa käy lähinnä 50-60 vuotiaita ja vanhempia). Jotain muutakin tämä nainen sanoi, joka sai sydämeni sykkimään ja yhtäkkiä huomasin, että haluan lähteä käymään Israeliin.

En ymmärrä miten asenteeni noin hupsista vaan muuttui (kiitos siitä Jumalalle), mutta nyt todella haaveilen siitä, että pääsisin Israeliin. Edelleen mielikuvani turiristrysästä ei houkuttele eivätkä rakennukset ja paikat vedä puoleensa. En tiedä mikä sinne vetää, mutta sen tiedän, että tahdon mennä sinne. Tahdon siunata Israelia ja juutalaisia myös käymällä heidän maassaan.

Näillä näkymin en kuitenkaan ole lähdössä sinne tänä vuonna ja voi olla etten vielä ensi vuonnakaan. Tiedän itsestäni, että innostun helposti uusista asioista, mutta innostukseni saattaa laantua ja usein epäröin tehdä päätöksiä juuri siitä syystä. Tämä Israelikävä on kuitenkin laskettu jonnekin syvälle eikä se tunnu ohimenevältä päähänpistolta.

Elämässä parasta (ja joskus myös pahinta) on yllätyksellisyys, se, ettei voi tietää mitä seuraavan mutkan takana on tai minne seuraavaksi ottamani askel minut vie. Jos astun jostain ovesta sisään, sen jälkeen saattaa avautua aivan kokonaan uusi ovi jollaista en tiennyt olevan olemassakaan.Tai sitten käy niin kuin minulle nyt, että juuri kun luulen, että elämä on vakiintunut vanhoihin tuttuihin uomiin, niin Jumala avaakin kokonaan uuden lähteen ja alan nähdä mahdollisuuksia siellä, missä ei ennen ollut mitään ja mikä ei minua yhtään kiinnostanut.

Parasta on, että Jumalalla on hyvä tahto meitä kohtaan ja paljon hyviä asioita varattuna elämällemme, koko elämäksemme ihan viimeiseen henkäykseen asti. Jos elämme vanhoiksi, niin vielä silloinkin on voimassa se, mistä Paavali puhuu Efesolaiskirjeessä

”Mekin olemme Jumalan tekoa, luotuja Kristuksen Jeesuksen yhteyteen toteuttamaan niitä hyviä tekoja, joita tekemään Jumala on meidät tarkoittanut.” Ef 2:10

Jumalalla on meille varattuna hyviä tekoja, joita saamme toteuttaa yhdessä Jeesuksen kanssa (näin karkeasti sovellettuna). Joka päivä saamme toteuttaa niitä Jumalan meille tarkoittamia hyviä tekoja, emmekä koskaan ole ”liian vanhoja” Jumalan käyttöön.

Ylioppilaskirjoitusten jälkeen ajattelin, että nyt on kaikki mahdollista, kaikki ovet auki ja seikkailut edessä. Kävi kuitenkin toisin kuin olin ajatellut ja seurasi pitkä hiljainen jakso elämässäni, ja minusta tuntui, että nuoruuteni meni hukkaan, että mahdollisuuteni olivat menetettyjä. Kuitenkin Jumala on antanut minulle niin paljon hyvää myöhemmin, että voin vain kiittää.

Vaikuttavin lukukokemukseni ja suosikkikirjani kertoo tositarinan naisesta, joka perheensä
kanssa kätki juutalaisia toisen maailman sodan aikana natsien miehittämässä Hollannissa ja joutui keskitysleirille. Kirjan nimi on Kätköpaikka ja se kertoo Corrie ten Boomin tarinan, kirjoittajina John ja Elizabeth Sherrill. Corrie oli toisen maailmansodan tapahtumien aikaan keski-ikäinen ja eli sisarensa ja vanhan isänsä kanssa talossa, jossa heillä oli kellosepänliike. Nuori lukija voisi tästä ajatella, että heidän elämänsä jännittävimmät päivät ovat jo takanapäin, elämä raksuttaa eteenpäin tasaisen varmasti ja tylsästi.

Minua puhuttelee kirjassa eniten se, miten ten Boomien perheen elämässä näkyi Jumalan kädenjälki, miten Jumala valmisti koko perhettä ja oli valmistanut edeltäkäsin heille ne hyvät työt, joita he saivat toteuttaa. Keski-ikäisinä ja vanhuuden päivillään he saivat olla auttamassa Jumalan omaa kansaa, juutalaisia, kätkemällä heitä kotiinsa ja auttamalla heitä pakenemaan. Ja oikeastaan se oli vain jatkoa niille hyville töille, mitä he olivat aiemminkin totetuttaneet yhdessä Jeesuksen kanssa uskollisesti vuosi toisensa jälkeen. Ja ehkä juuri se kokemus elämästä Jeesuksen kanssa auttoi heitä kohtaamaan kaiken hirveän. Kannattaa ehdottomasti lukea Kätköpaikka, mikäli ette ole vielä lukeneet!

Harhauduin hieman alkuperäisestä aiheesta, mutta haluaisin vielä sanoa, että
Jumalalle ei ole olemassa menetettyjä tapauksia eikä Jumalalle ei ole olemassa niitä rajoituksia, joita olemme rakentaneet mieleemme. Hän on Jumala ja hän on kaikkivaltias, hänkö ei kykenisi ihmeisiin?