Rakkaus avaa sen, minkä viha on sulkenut.
Viha ei ole turha tunne, sen tarkoitus lienee puolustaa ja suojella elämää ja rakkauden kohteita. Rakkauden vastakohta on välinpitämättömyys, ei viha. Silti omalla kohdallani juuri viha on tuhonnut elämääni, eristänyt minua ihmisistä ja tehnyt minusta yksinäisen.
Joskus viha on kuin suojamuuri tuhkaksi poltetun kaupungin ympärillä, muurin harjalla kiväärimies joka ei päästä ketään sisään, ei niitäkään, jotka voisivat auttaa. Sisältä kaupungista kuuluu itku ja valitus, mutta kukaan ei pääse auttamaan, sillä kiväärimies ampuu surutta jokaisen joka uskaltautuu lähelle.
Viha voi olla niin syvään juurtunutta, että vaikka kuinka kaivamme, emme pääse käsiksi juuriin emmekä saa vihaa kitkettyä, vaan se versoo aina eri paikasta uudestaan.
Voisin kuvailla vihaa monin eri vertauksin, sillä tunnen sen. Se on kuin varjoni, vanha ystävä jota en voi sietää, mutta joka seuraa kannoillani ja aina auringonpaistaessa näyttää kasvonsa. Viha on tuttua ja siksi se tuntuu turvalliselta.
Rakkaus on jotain, josta olen kuullut ja lukenut paljon, olenhan elänyt miltei koko ikäni seurakunnan piirissä ja minulla on läheisiä ihmisiä, joiden uskon rakastavan minua. Tiedän, että minusta pidetään. Tiedän, että Jumala rakastaa minua, tiedän, että Jeesus kuoli puolestani tämän rakkauden tähden.
Silti minä pelkään rakkautta, Jumalan rakkautta ja hyväksyntää. Pelkään Jumalan hyvyyttä ja armoa. Pelkään sitä, että Jumalan rakkaus rikkoo minut, että hajoan siitä hyvyydestä ja pyhyydestä, joka Jumalan lähellä on. Minä en ole hyvä, en ole pyhä ja minä en vain kestä rakkautta. Mieluummin pidän välimatkaa tunteisiin, juoksen karkuun Jumalan rakkautta ja suojelen itseäni.
Silti Jumala rakastaa minua ja Jumala on. Hänen rakkautensa imeytyy vihan kuorenkin lävitse ja löytää tiensä sydämeeni. Jumalan rakkaus riisuu aseet kiväärimieheltä, raottaa porttia ja astuu sisään poltettuun kaupunkiin, itkevien ja vaikertavien luokse tuomaan lohdutusta, tuomaan toivoa ja uskoa sinne, missä on pimeyttä ja epäuskoa, kauhua ja pelkoa.
Jumalan rakkaus ei koskaan tee väkivaltaa meidän persoonallemme ja uskon, että Jumalan rakkaus ei myöskään ikinä tee väkivaltaa sydämellemme. Jumalan rakkaus on jotain erilaista, Jumalan rakkaus on täydellistä ja hyvää, puhdasta ja pyhää. Jumalan rakkaus saa minut hymyilemään, iloitsemaan ja kiitoksen nousemaan sisältäni aivan itsestään.
Kenties se epämääräinen paha olo, jota Jumalan läheisyydessä välillä tunnen, ei johdukaan Jumalan rakkaudesta. Kenties rukoushetkissä Jumalan läsnäolossa kokemani tuska ei johdukaan Jumalan rakkaudesta. Kenties Jumalan rakkaus on jotain syvempää ja paljon parempaa, kuin olen ikinä uskaltanut ajatella.
Olen matkalla ja matkani on kesken, mutta tiedän: eräänä päivänä näen sen kirkkaasti, minua rakastetaan ja rakkaudessa ei ole pelkoa, vaan täydellinen rakkaus karkottaa pelon. Ehkä se rakkaus, joka saa pelkäämään, ahdistumaan ja toivomaan kuolemaa ei ole rakkautta ollenkaan?
Viha on sulkenut oven, mutta rakkaus avaa sen ja se, mikä on ollut vangittuna, saa lentää jälleen.
Anna kulkee Jeesuksen kanssa 