Tulevaisuusahdistus

Elämän mielekkyyttä etsimässä

Elämästäni on kadonnut mielekkyys ja merkityksellisyyden tunne. Valitin olotilaa siskolleni ja hän kehotti miettimään ja listaamaan ylös asioita, mitä haluan elämältä ja mistä asioista unelmoin. Hänen ehdotuksestaan aloin hahmottelemaan paperille asioita, joita haluaisin tavoitella. Se oli virhe. Masennuin entisestään, kun tajusin, että unelmani eivät ole järkeviä eivätkä millään tasolla saavutettavissa.

Meillä ihmisillä on kyky suunnitella elämää eteenpäin. Pystymme ajattelemaan, miten nykyhetken päätökset vaikuttavat tulevaisuuteemme. Joskus kyky kuvitella tulevaisuus tuntuu enemmän kiroukselta kuin siunaukselta. Pahimmillaan tulevaisuuden ajatteleminen aiheuttaa paniikkia, lamaantumista, toivottomuutta tai ahdistusta.

Ajan haasteiden karikoilla

Maailman tapahtumat ja loputon huonojen uutisten virta eivät helpota tulevaisuusahdistuksesta kärsivää. Työelämän muuttuessa ja työpaikkojen kadotessa tuntuu mahdottomalta suunnitella elämää muutamaa vuotta pidemmälle. Pitäisi miettiä vaihtoehtoisia tapoja selvitä tulevaisuuden haasteista. Pitäisi olla kaukaa viisas ja varmistaa paikkansa työmarkkinoilla, mutta miten? Kukaan ei tiedä, miltä maailma näyttää viiden vuoden kuluttua.

Elämme tässä epävarmassa maailmassa jokainen oman pienen tarinamme päähenkilöinä. Yritämme luovia mahdollisimman hyvin ajan haasteiden karikoilla ja ohjata laivaamme turvallisesti väljemmille vesille, ehkä kohti unelmiamme. Maailmalla voi tapahtua kaikenlaista, mutta vasta kun maailman tapahtumat keikuttavat omaa pientä paattiamme, havahdumme.

Oravanpyörän vaihtoehtona pettymys

Minun paattiani keikutettiin eilen ja kyseenalaistin taas oman elämäni valintoja. Tätäkö minä todella haluan?  Vaihtoehtoja ei kuitenkaan ole. Ehkä tämä on sitä kuuluisaa oravanpyöräelämää? En pääse eteenpäin ja turhauttaa. Silti on vain juostava, koska ei ole vaihtoehtoja tai vaihtoehdot ovat entistäkin huonompia.

Unelmista puhutaan paljon. Niitä pitäisi olla ja mielellään mahdollisimman suuria ja mahdottomia. Tunnen ihmisiä, jotka ovat saaneet voimaa ja motivaatiota unelmistaan. Kaikki unelmat eivät kuitenkaan toteudu. Jokus niin on parasta, jos unelmat ovat kovin epärealistisia ja irti todellisuudesta. En ymmärrä, miksi sellaiseen jalat irti maasta -ajatteluun kannustetaan? Miksei valmisteta ihmisiä kohtaamaan todellisuutta sellaisena kuin se on?

Merkityksellinen nykyhetki

Tällä hetkellä en kykene löytämään merkitystä elämälleni tulevaisuuden unelmista. Tiedän, että ne ovat täysin epärealistisia. Haluan löytää mielekkyyden nykyhetkestä, nähdä elämäni toisin silmin. Haluan ymmärtää, että olemassaolo itsessään on merkityksellistä. Oikeastaan kaikista eniten tahtoisin kyetä olemaan kiitollinen tästä päivästä, tuli tulevaisuudessa vastaan mitä tahansa. Tahdon elää tämän päivän niin, että se on merkityksellinen päivä. En vain tiedä miten.

Ihmeellinen Neuvontuoja

Olen neuvoton. Jumala kuitenkin muistutti minus siitä, kuka Hän on!

​Kansa, joka pimeydessä vaeltaa, näkee suuren valon. Niille, jotka asuvat kuoleman varjon maassa, loistaa kirkkaus. Sinä teet runsaaksi riemun, annat suuren ilon. He iloitsevat sinun edessäsi niin kuin elonkorjuun aikana iloitaan, niin kuin saaliinjaossa riemuitaan.

Ikeen, joka painaa heidän hartioitaan, valjaat, jotka painavat olkapäitä, ja heidän käskijänsä sauvan sinä murskaat, niin kuin murskasit Midianin vallan.   Ja kaikki taistelukenttiä tallanneet saappaat, kaikki veren tahrimat vaatteet poltetaan, ne joutuvat tulen ruoaksi.

Sillä lapsi on syntynyt meille, poika on annettu meille. Hän kantaa valtaa harteillaan, hänen nimensä on Ihmeellinen Neuvontuoja, Väkevä Jumala, Iankaikkinen Isä, Rauhan Ruhtinas.   Suuri on hänen valtansa, ja rauha on loputon Daavidin valtaistuimella ja hänen valtakunnassaan. Oikeus ja vanhurskaus on sen perustus ja tuki nyt ja aina. Tämän saa aikaan Herran Sebaotin pyhä kiivaus.

Isaiah 9:1‭-‬6 FB92

http://bible.com/330/isa.9.1-6.FB92

Jeesus, Ihmeellinen Neuvontuoja on minun apunani. Väkevä Jumala taistelee puolestani. Iankaikkinen isä suojelee minua. Rauhan Ruhtinas antaa levon ja rauhan kaikkien tilanteiden keskellä.

Juuri nyt tunnen olevani tilanteessa, josta en selviä ilman ihmeellistä neuvonantajaa Jeesusta. Etsikää ensin Jumalan valtakuntaa…minä tahdon etsiä sinua, Jeesus! Sinä olet se valkeus, jota minä tarvitsen pimeässä. Sinä olet se, joka murrat hartioitani painavan ikeen. Sinä menet löyhkäävään kellariini ja sinulla on se avain vankityrmäni lukkoon. Sinä Jeesus olet se avain, jota olen aina etsinyt. Sinä olet avain vapauteen, rauhaan, iloon, yhteyteen ja rakkauteen. Jeesus, ihmeellinen neuvontuoja, sinä olet minulle kaikkea 🙂

Lukossa

Kylmä ja teräksinen lukko kiiltää ruostuneessa rautaovessa linnan kellarissa. Kellari on kalsea ja haisee märälle ja mädäntyneelle. Ainut lamppu läpättää kelmeää valoa. Käytävällä kaikuu kolkko askelten kopina. Ääni loittonee. Sitten kuuluu napsahdus ja valo sammuu. Sen jälkeen jossain kaukana ovi kolahtaa ja laskeutuu täydellinen hiljaisuus.

Silloin rautaoven takaa kuuluu heikko valitus. Se voimistuu ja voimistuu viiltävän kimeäksi huudoksi, epätoivoisen pidäkkeettömäksi vaikerrukseksi. Pimeässä ei näy mitään, mutta ovi rämisee, kun sitä yritetään työntää auki sisältäpäin. Ovi ei aukea.

Jykevä rautaovi on  vanha ja paksut kiviseinät ovat vanhemmat kuin kukaan muistaa. Rautaovi ei murru ruostuneenakaan eikä kivi anna periksi, vaikka seiniä hakkaisi sormet verillä. Lukko on uusi, lujatekoinen ja niin ovelasti sarjoitettu, ettei sitä saa millään tiirikoitua auki. Oven takaa tyrmästä ole mitään keinoa päästä ulos. – Eikö?

Ainut keino on löytää lukkoon sopiva avain.

Maailmassa on miljoonia avaimia ja jokaiseen lukkoon käy vain yksi ainoa, joka on juuri sitä varten rakennettu. Kuinka teräksisen lukon avaimen voi löytää ja kannattaako edes yrittää?

Kannattaa, sillä kukaan ei kestä kuunnella yötä päivää avunhuutoja, sydäntäraastavaa tuskaa.

Linnan alimmassa vankityrmässä, rautaoven takana, hylättynä yksin pimeään, joku huutaa apua. Kukaan linnassa ei kuule eikä näe mitään, vain minä tiedän. Ja minä aion vielä löytää avaimen, avata lukon ja rautaoven ja taluttaa hätäntyneen ulos valoon, lohduttaa ja olla läsnä. Surussa, tuskassa, vihassa ja avuttomuudessa.

Tarvitsen vain avaimen ja rohkeutta astua pimeään kellariin.

 

Kuinka onneni kääntyi

Tajusin taas tänään, kuinka onnekas olen, kun minulla on ystäviä ja kuinka siunattu olen ihmisillä. Jumala tosiaan seisoo sanojensa takana ja on korvannut moninkertaisesti ne vuodet, jotka sirkat ovat syöneet.

En pidä siitä, että raamatunjakeita irrotetaan asiayhteydestään, mutta tein nyt itse juuri niin. Joelin kirjan alussa puhutaan siitä, kuinka heinäsirkat hyökkäävät eivätkä jätä mitään jäljelle (tarkoittanee viholliskansan hyökkäystä?)  ja kehotetaan kansaa parannukseen, valittamaan ja kääntymään Herran puoleen. Ja sitten 2. luvun 18 jakeessa sanotaan, että ”Silloin Herran rakkaus syttyi, hän armahti kansaansa ja maataan.” Ja sitten kuvataan sitä, miten Herra karkottaa viholliset ja näyttää hyvyytensä kansalleen. Sen jakson keskellä on Joel 2:25  ”Minä hyvitän teille ne vuodet, jolloin sadon söivät sirkat ja niiden toukat, vaeltajasirkat ja kalvajasirkat, tuo suuri sotajoukko, jonka lähetin teidän kimppuunne.

Olin lapsena ja varsinkin teininä aika yksinäinen ja sisäisesti umpisolmussa. Vaikka olin sosiaalinen, en osannut oikein ystävystyä tai päästää ihmisiä lähelleni. Rukoilin itselleni ystäviä, uskovia ystäviä ja seurakuntayhteyttä. Aika monta vuotta siihen lopulta meni, ennen kuin aloin nähdä vastauksia ja se tapahtukin aivan eri tavalla kun olin ajatellut.

Jumala ei pudottanut taivaasta lahjapaketteina ystäviä. Jumala ei lähettänyt ketään ihmistä pelastamaan minua yksinäisyydeltä. Onneksi.

En tiedä miten kuvailisin sitä, mitä tapahtui. Mieluiten unohtaisin ja kertoisin toisenlaisen tarinan ja tavallaan teenkin niin. Tämä tarinani on sellainen ”menestystarina”, mitä aiemmin blogissani sanoin inhoavani. Tarina vaikeista kokemuksista ja niistä selviytymisestä ja onnellisesta lopusta. Todellisuudessa se kaikki oli vain niin hirveää, etten kykene menemään takaisin siihen aikaan, muuten kuin onnellisesta lopusta käsin. En kykene muistamaan mitä silloin tunsin, koska en halua. Nyt ehkä paremmin ymmärrän miksi kaikki tarinat ovat ”menestystarinoita”.

Pitkä ja sotkuinen lyhyeksi: aikuisuuden ja itsenäistymisen kynnyksellä olin uupunut ja ahdistunut, hukassa itseni kanssa ja yksinäinen. En kuitenkaan tajunnut sitä silloin, oli kuin minulta olisi puuttunut yhteys itseeni, ajatuksiini ja tunteisiini. Tahdoin kovasti tehdä Jumalan tahdon, toivoin, että Jumala olisi sanellut minulle mitä pitää tehdä ja elänytkin puolestani. Ajattelin olevani hengellinen, vaikka olin vain ahdistunut.

Sitten minä hajosin, räjähdin atomeiksi ja terväkiksi siruiksi ja sirpaleet lensivät ympäri ahdasta huonetta, johon olin lukittuna. Avain oli sisäpuolella, eikä kukaan voinut minua auttaa. Siellä minä olin, yksin ja peloissani. Matto toisensa jälkeen vedettiin jalkojeni alta ja makasin maassa rähmälläni. Katsoin kun kaikki elämäni perustukset romahtivat, kaikki turvallisena pitämäni osoittautui valheeksi. Minuuteni pilarit kaatuivat, suojamuurit sortuivat maahan ja siinä minä olin täysin suojattomana, täysin alastomana kauhun vallassa ja jouduin katsomaan, kuinka elämäni ja koko maailmani paloi tuhkaksi. Huoleton lapsuus, onnellinen nykyhetki ja lupaava tulevaisuus – ne kaikki paloivat, eikä mitään jäänyt jäljelle. Ei jäänyt mitään, paitsi Jumala.

Tuosta elämäni käännekohdasta tulee tänä vuonna kymmenen vuotta ja olen kiitollinen, että tänään olen onnellinen ja elämäni on nyt hyvää. Hullua kyllä, olen kuitenkin kiitollinen myös siitä, että Jumala ”tuhosi nuoruuteni” ja löi rikki elämäni. En usko, että jouduin kokemaan kaiken sen, jotta oppisin jotain. Ajattelen, että se oli väistämätöntä ja välttämätöntä ja jos en olisi hajonnut silloin, olisin kärsinyt pitempään ja hajonnut ennemmin tai myöhemmin ja ollut -jos mahdollista- silloin paljon pahemmin solmussa.

En tietenkään tajunnut sitä silloin, mutta kun elämäni särkyi, se ei ollut loppu, vaan alku. Elämäni ei tuhoutunut, ainoastaan särkyi. Ja ne elämäni palaset oli vain järjestettävä uudelleen. Ensin oli kauhea määrä erivärisiä sirpaleita, mutta nyt näen, että sirpaleista alaa muodostua kuvioita ja jännityksellä odotan, mitä siitä tulee.

En tiedä miten se tapahtui, mutta sen jälkeen, kun menetin kaiken, minä aloin avautua ystävyydelle. Jumalan armosta löysin seurakunnan ja vuosien aikana jotain ihmeellistä tapahtui, pikkuhiljaa uskalsin olla enemmän oma itseni ihmisten kanssa ja ystävystyin. Jumalan armo löytää tiensä kovimmankin panssarin läpi ja Jumala kykenee tekemään ihmeellisiä asioita, jos ei aina yhdessä hetkessä, niin vuosien aikana.

Kirjoitin teininä, ehkä yläasteella tai lukiossa, runon solmusta, varmaan jonkun satunnaisen ihastuksen takia. Kun luen sitä, en voi kuin kiittää Jumalaa siitä, mitä hän on tehnyt elämässäni.

Sydämeni langat ovat sotkeutuneet
Kiertyneet tiukasti kerälle
Umpisolmuksi

Kun yritin sitä selvittää
solmu tiukkeni
ja lopulta tulehtui

Niin että nyt
kosketuskin sattuu

Siksi en tahdo päästää ketään lähelleni
en varsinkaan sinua
Saattaisit vaikka vahingossa

koskettaa kipeää sydäntäni

 

Olen kiitollinen siitä, että tänään en ole enää niin solmussa, jos nyt ehkä vähän, niin tiedän, että nekin sotkut aukeavat.

Elämä ei koskaan mene suunnitelmien mukaan ja mitä tahansa voi tapahtua, mutta elämä on kuitenkin Jumalan käsissä. Minä olen nyt onnellisempi kuin koskaan ja joskus ihan hävettää olla niin onnellinen, kun joillain läheisillä on niin vaikeaa. Kuitenkin kaikella on aikansa, eikä minun onneni ole heiltä pois. Jumala tahtoo, että minä en kätke onneani, vaan, että voisin olla siunauksena muille nyt. Minun onneni ei kuitenkaan ole lähtöisin minusta, vaan Jumalasta. Hän on sama eilen, tänään ja iankaikkisesti. Hän on sama ahdistuksen, pelkojen ja onnellisuudenkin keskellä. Hän on meidän voimamme.

En tiedä miksi nyt kirjoitin tämän, mitä kirjoitin. Ei ollut tarkoitus kirjoittaa siitä, kuinka täydellistä minun elämäni on. Ei se ole. Olen edelleen ajoittain onneton, toisinaan ahdistunut ja uupunut. En ehkä osannut sanoittaa tarinaani tai kadotin sen punaisen langan, mutta tahdon sanoa teille, joiden sydän tuntuu räjähtävän tuskasta: Jumala on.
Ja loppuun vielä tämä:

Toivon Jumala täyttäköön ilolla ja rauhalla teidät, jotka uskotte, niin, että teillä Pyhän Hengen voimasta olisi runsas toivo Room 15:13