Lukossa

Kylmä ja teräksinen lukko kiiltää ruostuneessa rautaovessa linnan kellarissa. Kellari on kalsea ja haisee märälle ja mädäntyneelle. Ainut lamppu läpättää kelmeää valoa. Käytävällä kaikuu kolkko askelten kopina. Ääni loittonee. Sitten kuuluu napsahdus ja valo sammuu. Sen jälkeen jossain kaukana ovi kolahtaa ja laskeutuu täydellinen hiljaisuus.

Silloin rautaoven takaa kuuluu heikko valitus. Se voimistuu ja voimistuu viiltävän kimeäksi huudoksi, epätoivoisen pidäkkeettömäksi vaikerrukseksi. Pimeässä ei näy mitään, mutta ovi rämisee, kun sitä yritetään työntää auki sisältäpäin. Ovi ei aukea.

Jykevä rautaovi on  vanha ja paksut kiviseinät ovat vanhemmat kuin kukaan muistaa. Rautaovi ei murru ruostuneenakaan eikä kivi anna periksi, vaikka seiniä hakkaisi sormet verillä. Lukko on uusi, lujatekoinen ja niin ovelasti sarjoitettu, ettei sitä saa millään tiirikoitua auki. Oven takaa tyrmästä ole mitään keinoa päästä ulos. – Eikö?

Ainut keino on löytää lukkoon sopiva avain.

Maailmassa on miljoonia avaimia ja jokaiseen lukkoon käy vain yksi ainoa, joka on juuri sitä varten rakennettu. Kuinka teräksisen lukon avaimen voi löytää ja kannattaako edes yrittää?

Kannattaa, sillä kukaan ei kestä kuunnella yötä päivää avunhuutoja, sydäntäraastavaa tuskaa.

Linnan alimmassa vankityrmässä, rautaoven takana, hylättynä yksin pimeään, joku huutaa apua. Kukaan linnassa ei kuule eikä näe mitään, vain minä tiedän. Ja minä aion vielä löytää avaimen, avata lukon ja rautaoven ja taluttaa hätäntyneen ulos valoon, lohduttaa ja olla läsnä. Surussa, tuskassa, vihassa ja avuttomuudessa.

Tarvitsen vain avaimen ja rohkeutta astua pimeään kellariin.

 

Tulkoon Jeesus jouluunne

Tulkoon Jeesus jouluunne,
tulkoon hän kotiinne.
Istukoon pöydän ääreen vastapäätä, hiljaa.

Näyttäköön hän haavansa, käsiensä arvet
ja murtakoon leipää nälkäisille sydämille.
”Tämä on minun ruumiini, teidän edestänne annettu”.

Tulkoon Jeesus jouluunne,
tulkoon anteeksianto ja sovitus.
Nostakoon hän pois harteiltanne syyllisyyden taakan.

Kirkastakoon hän teille kasvonsa, rakkauden kasvot
ja antakoon nääntyville elävää vettä,
”Joka uskoo minuun, ei enää koskaan ole janoissaan”.

Tulkoon Jeesus jouluunne,
tulkoon suruun, iloon, tuskaan ja työhön, työttömyyteen.
Antakoon teille rauhan.

Siunattua Vapahtajan syntymäjuhlaa teille toivottaen

~Anna

Sai-raan väsynyt

Uupumus on vallannut kehoni lisäksi myös mieleni, tunkeutunut sydämeeni ja täyttänyt sen sumulla. Olen valvonut liikaa, tunnen sen luissani ja ytimissäni. Mitä väsyneempi olen ja mitä sumuisemmaksi tunnen oloni, sitä vaikeampi minun on tehdä järkeviä päätöksiä, tahtoa hyviä asioita ja hoitaa velvollisuuksiani. Vajoan välinpitämättömyyteen ja teen sitä, mitä kulloinkin mieleen juolahtaa. Jos ei huvita mikään, avaan facebookin ja selaan merkityksettömiä päivityksiä, katson elokuvaa, täytän pääni tylsällä harmaalla massalla.

Kaiken tämän keskellä kuitenkin ”unohdan” sen ihmelääkkeen, joka on ollut ulottuvillani aina. Unen. Hyvät yöunet korjaavat niin monta asiaa. Jos eivät korjaa, niin sitten ravitseva ruoka. Jos ei sekään, niin lenkki ulos. Jos ei sekään…niin voi kirjoittaa kaiken väsymyksen ylös, mässäillä sillä, tehdä siitä taidetta.

Jeesus, armahda minua väsymyksessäni. Näytä tie ulos tästä kierteestä ja anna minulle se lepo, mitä nyt niin kipeästi kaipaan. Jeesus, tee minusta vahva, tee minusta sitkeä puu, joka tuulessa taipuu vaan ei juuriltaan liikahda. Anna minulle rauhasi, joka ylittää ymmärryksen, anna minulle luottamus rakkauteesi, jonka varaan saan jäädä, väsyneenäkin. Jeesus, pelasta minut itseltäni.

P.S. Ja paranna minut tästä valvomistaipumuksestani, yllätä minut niin, että jonain päivänä en vain enää valvo aamuyöhön, ikinä, stressaantuneenakaan, väsyneenäkään,

vaan muistan sen lahjan, minkä olet minulle antanut. Unen.

 

 

Minkä näkökulman valitsen?

Tänään olen tuntenut suurta kiusausta antaa periksi itsesäälille. Tiedän, että minun olisi pitänyt tehdä asioita, jotka ovat jääneet tekemättä, mutta sen sijaan, että tarttuisen toimeen, minä etsinkin selityksiä laiskuudelleni. Säälittelen itseäni ja syytän maailmaa. Haluaisin kaivautua piiloon maan alle, kenenkään näkymättömiin.

En jaksa, en vain jaksa kantaa syyllisyyttä tekemättömistä asioista, joten selitän ne pois. En jaksa myöskään yrittää mitään. En jaksa olla tehokas. En halua olla. Kuitenkin itsesäälikin on valinta. Voin joka valita rypeä siinä tai sitten voin vaita jotain muuta. En vain tiedä, että mitä muuta? Mikä auttaa itsesääliin? Onko jotain muuta näkökulmaa, jonka voisin valita?

 

 

 

 

Velvollisuuksien välttely

Joskus minusta on tuntunut, että kuljen kuin sumussa hapuillen eteenpäin. Nyt tieni on selvä, mutta en silti tiedä, mitä tehdä. Minusta tuntuu, kuin olisin suuressa huoneessa, jossa on monta avonaista ikkunaa ja ihan konkreettisesti niin monia asioita on ihan levällään, etten tiedä mitä tehdä, mitkä ikkunat sulkea vai pitäisikö vain tuulettaa.

”…etsikää ensin Jumalan valtakuntaa ja hänen vanhurskauttansa, niin myös kaikki tämä teille annetaan.” sanotaan Matteuksen evankeliumissa vuorisaarnassa( Matt 6:33 KR 33/38) , siinä kohtaa, missä puhutaan Jumalan huolenpidosta. Mutta eihän tuota kohtaa voi soveltaa kaikkeen, vai voiko? Onko todella niin, että kouluasiatkin järjestyvät ja työasiat, kun etsin ensin Jumalan valtakuntaa? Eikö minun kuitenkin pitäisi hoitaa velvollisuuteni?

Tunnen, että Jumala kutsuu minua lähelleen, etsimään hänen kasvojaan. Minä kuitenkin välttelen häntä, haluaisin ensin saada velvollisuudet hoidetuksi. Ongelma syntyy siitä, että välttelen myös niitä hoidettavia velvollisuuksia. Olen kuin strutsi joka hautaa päänsä maahan ja luulee, että silloin mitään pahaa ei pääse tapahtuman, koska en näe mitään. Yritän saada ikävät pakolliset asiat pois mielestäni piilottamalla ne näkyvistäni.

Tuska ja ahdistus.  Tiedän, etten ole tehnyt parastani koulun suhteen. Tiedän, etten ole antanut parastani edes töissä. Tiedän, että kotona on kaikki rempallaan. Tiedän, että ystävyyssuhteitakin voisi hoitaa enemmän. Syyllisyys painaa alas ja velvollisuuksista kasvaa vuoria, joita ei jaksa ylittää. Helpommalla pääsee, kun kieltäytyy näkemästä mitään, sulkee vain silmänsä ja korvansa ja pakenee pieneksi mytyksi pöydän alle.

Kaiken angstin keskellä jotain hyvää: vaikka on synkeä marraskuu ja taivaalta sataa hyytävää vetää, sydämessäni laulaa satakieli. Toivon vain, ettei sille käy mitään ja pelkään, että menetän sen laulun, joka on tuonut niin paljon iloa ja toivoa elämääni tänä syksynä. Haluan varjella sitä, mutta tiedän, että se ei ole minun käsissäni, vaan Herran.

Hyvää marraskuuta, siunausta ja Jumalan satakielten lauluja teidänkin sydämeenne toivottaen,

Anna

Unelmoi suuria ja mahdottomia

Olen joskus katsonut youtubesta jotain Hallmarkin elokuvia. Sellaisia amerikkalaisia romanttisia elokuvia, jotka ovat keskimääräistä konservatiivisempia ja osa niistä jopa amerikkalaisiin uskonnollisiin arvoihin perustuvia, tosin Jumalasta ei puhuta. Ne ovat kuitenkin äärimmäisen ärsyttäviiä ja epärealistisia.

Elämä ei ole (onneksi) Hallmark-elokuvaa, jossa ristiriidat ratkeavat kauniisti ja lopputulos on odotettu. Elämä on sotkuista ja yllättävää niin hyvässä kuin pahassakin. Kuitenkin välillä minusta tuntuu, että kristillisissä piireissä puhutaan ja ajatellaan elämästä välillä hieman epärealistisesti.

Usein  kehotetaan unelmoimaan suuria ja mahdottomia unelmia, sillä kuulemma Jumalan unelmat ovat usein juuri niitä mahdottomia. En aina ymmärrä sitä. Pitäisikö meidän unelmoida toinen toistaan hullumpia asioita vastoin omaa järkeämmekin? Entä jos ne unelmat ovatkin vain omia mielijohteitamme? Tai jos unelmistamme tulee päähänpinttymiä, jotka ohjaavat valintojamme aivan väärään suuntaan? Hälytyskelloni kilkattavat varsinkin, jos kehotetaan heittämään maalaisjärki romukoppaan.

Olen joskus aiemmin kirjoittanut suurista unelmista. Unelmia toki pitää olla, että jaksaa, mutta joskus sellanen ”hypetys” suurista ja mahdottomista asioista tuntuu vievän harhaan. Tunnistan sen ainakin omalla kohdallani. Joskus olisi hyvä osata arvostaa pieniä, arkisia asioita, eikä odottaa jotain suurta, epätodennäköistä ja epärealistista.

Olen väsynyt siihen menestymisen paineeseen, joka vallitsee meidän yhteiskunnassamme ja seurakunnissamme. Se, mikä on maailmassa tai seurakunnassa suurta, ei välttämättä ole sitä Jumalan valtakunnassa.  Jos vain ns. ”suuret” tai ”hengelliset” unelmat nähdään merkityksellisinä, niin entäs kun ei kaikilla ole sellaisia?

Jokainen Jeesuksen seuraaja on osa jotain suurta ja ihmeellistä, Jumalan unelmaa. Oli arkemme sitten mitä tahansa. Mummojen vaippojen vaihtoa, sairaan omaisen hoitamista tai vaikka vain opiskelujen kanssa taistelemista. Kunpa voisimme olla aitoja. Kunpa vain voisimme ymmärtää tavallisten, pienten, arkisten asioiden merkityksen.

En halua, että uskoni on yhtä epärealistista ja naurettavaa höttöä, kuin Hallmark-elokuvien maailma. Uskon täytyy perustua koville ja kestäville tosiasioille. Ja Raamatussa, Jumalan sanassa, on ne tosiasiat, joille voin ajatukseni perusta

”It’s not a portrait, it’s a window.”

 

Herättelevää. Missä on aarteeni? Videot on tuottanut Desiring God. Suosittelen katsomaan!

Timantit syntyvät hitaasti

Kärsivällisyys on hieno suomen kielen sana. Vapaasti sovellettuna Gummeruksen Uudesta suomen kielen sanakirjasta: kärsivällisyys tarkoittaa kykyä kestää esim. viivytystä tai vastoinkäymisiä tyynenä. Hienointa on kuitenkin se, että sana kärsivällisyys viittaa suoraan verbiin kärsiä. Ja onhan se kärsimistä, kun joutuu kestämään viivytystä ja vastoinkäymisiä ja sitten vielä pitäisi olla tyyni ja hermostumatta.

Luulen kuitenkin, että asioita tapahtuu eniten silloin, kun mitään ei tunnu tapahtuvan. Silloin, kun näyttää siltä, että istumme vain Jumalan odotushuoneessa lukemassa lehtiä, saatammekin itseasiassa olla Jumalan työpöydällä, tai peräti leikkaussalissa avoleikkauksessa. Ja jos meitä operoidaan, on meidän levättävä, suosuttava olemaan toipilaana. Väkisin yrittäminen ei auta. Vaikka turhaudun siihen, että jotkut asiat näyttävät junnaavan paikoillaan vuodesta toiseen, haluan silti uskoa, että Jumala toimii koko ajan salassa.

Hän on kuullut kaikki kysymykset, mitä olen päässäni pyöritellyt ja hänellä on myös vastaukset. Minun ei kuitenkaan tarvitse tietää niitä vastauksia juuri nyt ja voi olla, että jotkut kysymykset osoittautuvat lopulta täysin epäolennaisiksi. Haluan uskoa, että Jumalani tietää, mitä hän tekee silloinkin, kun minä en ymmärrä.

Jumalan tapa toimia ja Hänen aikataulunsa ovat erilaisia, kuin meidän, jotka haluaisimme nähdä muutoksia heti ja mahdollisimman vähällä vaivalla.  Kuitenkin minusta tuntuu, että Jumala tahtoo sanoa minulle: ole hiljaa ja odota. Tärkeimmät asiat vaativat aikaa, eikä timantteja synny yhdessä hetkessä. Hyvien asioiden eteen kannattaa nähdä vaivaa. Tee työtä ja rakasta lähimmäisiäsi, niin saat aikanaan iloita vaivannäkösi hedelmistä ja korjata satoa.

Ei minusta ole tähän

Aloitin opiskelut työn ohessa syyskuussa, mutta kuluneen viikon aikana olen jo harkinnut opiskelujen keskeyttämistä (puoliksi vakavissani). Tunnen valtaisaa riittämättömyyttä.

Vaikka olen aiemmin pitänyt opiskelusta, niin nyt kuitenkin tuntuu ylivoimaiselta saada tehtyä yhtään mitään ja deadlinet ”yllättävät” joka kerta.Ongelmani on myös se, että haluaisin tehdä kaiken perusteellisesti, mutta aika ei riitä, kun en aloita ajoissa.

Vaadin paljon itseltäni ja olen itsekriittinen ja se yhdistettynä laiskuuteen ja asioiden lykkäämiseen, on erittäin huono yhdistelmä. Stressaannun ja tehtävät kasvavat mielessäni monin verroin suuremmiksi, mitä ne oikeasti ovat ja kynnys aloittaa tuntuu ylitsepääsemättömältä. Opiskelun rytmittäminen ja itsenäinen opiskelu on haastavaa.

Koko viikonlopun ja alkuviikon uin syvällä itsesäälissä ja stressasin hullun lailla, mutten saanut ainuttakaan riviä luetuksi tai kirjoitetuksi. Odotin kenties oikeaa mielentilaa tehtävien tekemiseen ja toivoin, että inspiraatio olisi langennut ylleni taivaasta tulen lailla, tai kevyesti ja huomaamattomasti kuin tuulenvire. Mitään ei kuitenkaan tapahtunut, intoa ei ollut ja aika valui kaikkeen muuhun. Olin edelleen jumissa ja deadlinet lähestyivät vääjäämättä kuin höyryjuna.

Olin pettynyt itseeni ja valmis lyömään hanskat tiskiin ja jättämään kesken koko roskan. Ajattelin, ettei minusta ole tähän, ei ikinä. Yritin paeta stressiä ja vältellä totuuden kohtaamista selittelemällä. Ruikutin epätoivoista tilannettani yhdelle ystävälleni, joka sanoi tiukasti, että voin itse valita, miten asennoidun: valitanko ja vajoanko itsesääliin, vai keskitynkö siihen, mikä on hyvin. Hän myös tsemppasi hellittämään kritiikkiä ja keskittymään yhteen palikkaan kerrallaan opiskeluissa.

Olen niin iloinen ystävistä, jotka puhuvat sitä kuuluisaa ”totuutta rakkaudessa”, uskavat sanoa suoraan asioita. Empaattisella kuuntelulla on paikkansa, mutta kun ihminen piehtaroi itsesäälin tai jonkun muun valheen syövereissä, totuuden kuuleminen tekee erittäin hyvää.

Sillä valhettahan se itsesäälikin on. Samoin ne ajatukset, ettei minusta ole tähän, tai en ole riittävän hyvä tuohon, ovat myös valhetta. Olen aivan riittävä siihen, mitä teen, oli se sitten työtä, opiskelua tai mitä tahansa muuta. Ei kukaan muu odota minulta kaikkea sitä, mitä itse itseltäni odotan.

Opiskelijana minulla on vielä sekin etu, että minun  ei tarvitse vielä olla valmis ja osata kaikkea, vaan se riittää, että minä jatkuvasti opin uutta. Koulussa ei (ainakaan pitäisi) mitata sitä, mitä jo osaan, vaan sitä, mitä opin ja miten kehityn. Ei minulle ole mitään hyötyä siitä, jos teen sitä, minkä jo osaan, sillä opiskelen oppiakseni uutta.

Sama kyllä pätee elämässä kaikkeen muuhunkin. Olen täällä oppimassa. Kun koen riittämättömyyttä, voin muistuttaa itseäni siitä, ettei minun tarvitsekaan vielä hallita kaikkea. Kun joudun uusiin tilanteisiin ja koen itseni neuvottomaksi, voin lohduttautua sillä, että saan oppia elämästä koko ajan lisää.

Siispä haluan heittää hyvästit valheille siitä, etten minä pysty, osaa tai minusta ei ole johonkin. Minä olen aivan yhtä hyvä kuin kuka tahansa muukin. Haluan heittää hyvästit myös itsesäälille, sille upottavalle suolle, joka vie kaikki voimat elämältä. Haluan toivottaa tervetulleeksi totuuden ja vastuullisuuden.

Minä olen vastuussa elämästäni, ei kukaan muu. Voin päättää, miten suhtaudun elämään, annanko tilaa itsesäälille vai kiitollisuudelle. Minun ei tarvitse loistaa opiskeluissa, vaan saan epäonnistua. Legolinnaa rakennetaan palikka kerrallaan ja minäkin saan tehdä koulutehtäviä kuin legolinnaa. Voin iloita jokaisesta palikasta, joka löytää paikkansa rakennuksessa, sen sijaan, että ruoskisin itseäni siitä, kun en ole vielä saanut linnaa valmiiksi.

 

P.S.
Keskeneräisyydestä vielä hyvä vinkki, Kesken-blogi jonka kirjoittaja Elina Salminen on juuri julkaissut toisen runokirjansa ”Koska tuuli kuiskii” . Lainasin kirjastosta hänen ensimmäisen runokirjansa ”Jos minä jostain alkaisin”, joka on koottu blogin runoista ja tykkään siitä todella paljon. Runoissa on sellaista rauhoittavaa lempeyttä ja ne ovat kauniita arkisella ja ymmärrettävällä tavalla, mikä sopii minulle.

Hän muistuttaa itsestään

Tänään oli raskas päivä. Raskas, vaikka ei tapahtunut mitään tavallisuudesta poikkeavaa, kukaan ei kuollut enkä joutunut kohtaamaan odottamattomia vaikeuksia. Silti koko päivä on tuntunut olevan yhtä taistelua, jossa olen auttamattomasti alakynnessä.

Aamulla myöhästyin seurakunnasta. Tilaisuus oli siunaava, mutta yllätyksekseni itsellenikin kotimatkalla oli itku kurkussa. Kotona kiukuttelin Jumalalle  vihaisena. Tunsin, että Jumala vakuutti rakkauttaan ja huolenpitoaan, mutta se ei auttanut. Silloin satuin löytämään blogitekstin, joka oli suoraa Jumalan puhetta, kuin nyrkki silmään minulle.

Tajusin, että Hän on minun Jumalani, joka tietää, mitä minä tarvitsen ja rakastaa minua. Vaikka kuinka tempoilen hänen otteessaan ja kapinoin hänen johdatustaan vastaan, hän pitää minusta huolen.

Iltapäivällä menin kutsuille ystävän luo. Vauvojen ja taaperojen vilistessä ympärillä puheenaiheetkin olivat sen mukaisia ja tunsin olevani outo kummajainen, joka ei kuulu joukkoon, vaikka ystäviä olikin hauska nähdä. Jälleen kotimatkalla iski itsesääli. Muistin psalmin kohdan, jossa sanotaan:

Sydämeni oli katkera, sieluuni pisti. Minä olin mieletön, ymmärrystä vailla, olin kuin järjetön eläin sinun edessäsi. Ps. 73:21-22

Psalmin kirjoittaja (Asafin psalmi) on osannut kuvata minunkin tunteeni osuvasti. Juuri tuolta minusta tuntuu silloin, kun kateus ja osattomuuden tunne iskevät. Oli pakko etsiä raamatusta tuo paikka jo matkalla (psalmi 73) ja se jatkuu lohduttavasti:

Kuitenkin minä saan aina olla luonasi, sinä pidät kädestäni kiinni. Ps. 73:23

Jumala ei ole hylännyt minua, vaikka joskus minusta tuntuisi siltä. Hän ei myöskään torju minua luotaan, silloikaan, kun sydämeni on katkera, sieluuni pistää ja olen mieletön, ymmärrystä vailla ja kuin järjetön eläin Jumalan edessä. Minä saan olla hänen luonaan ja hän pitää kädestäni kiinni.

Sinä johdatat minua tahtosi mukaan, ja viimein sinä nostat minut kunniaan. Ps 73:24

Jumalan tahto elämälleni on hyvä silloinkin, kun en sitä ymmärrä ja silloinkin, kun joudun kulkemaan syvien vesien halki tai astumaan tulen lävitse. (Jes 43:2) Hän johdattaa minua tahtonsa mukaan, on tukenani ahdingossa, pelastaa minut ja nostaa taas kunniaan. (Ps. 91:15)

Taivaassa minulla on sinut, sinä olet ainoa turvani maan päällä. Ps 73:25

Jumala on minun turvani, perusta, joka ei muutu eikä horju. Jumalan minä saan nähdä taivaassa, hän on minun perintöosani, (Ps 16:5) Hän on minun ainut turvani maan päällä, turva, joka kantaa kuoleman rajankin yli.

Vaikka ruumiini ja sieluni nääntyy, Jumala on kallioni, minun osani iankaikkisesti. Ps. 73:26

Vaikka minä näännyn, Jumala on. Kaikissa koettelemuksissa ja kärsimyksissä, niin näissä pienissä kuin suuremmissakin, hän on kallioni ja minun osani iankaikkisesti. Jumala on.

Kiitos, Herra, että muistutat itsestäsi kaiken taistelun keskellä. Kiitos, että et ole hylännyt minua, vaikka toisinaan olen sinun edessäsi järjetön ja ymmärrystä vailla, kateellinen ja katkera. Kiitos psalmeista. Kiitos sinun sanastasi, joka lohduttaa ja kiitos siitä, että sinä olet minun Jumalani. Kiitos, että olet. Kiitos toivosta, joka versoo aina uudelleen. Kiitos rohkeudesta, jonka sinä annat silloin kun on sen aika. Kiitos vapaudesta olla oma itseni. Kiitos rakkaudestasi, jonka syvyyttä sinä opetat minua tuntemaan. Kiitos Jeesus.