Elin kolmenkympin kriisini jo pari vuotta aiemmin. Tuskailin 28 vuotiaana: ”en ole saavuttanut mitään elämässäni” ja ”mitä jos en koskaan saa omaa perhettä”. Tänä vuonna olen kuitenkin ollut varsin tyytyväinen omaan ikääni ja osaani. Silti en ole välttynyt suurilta kysymyksiltä, joiden pohtiminen on ollut oma ”kriisinsä”. Suurin tällaisista kriiseistä liittyy seurakuntaan.
En ole aivan saanut kiinni siitä, mikä minua turhauttaa ”kristillisessä kulttuurissa” ja seurakunnissa. Joitain vaihtoehtoja:
- Ristiriita todellisen elämän asettamien haasteiden ja seurakunnan tarjoamien ”vastausten” välillä
- Miksi puhumme lähimmäisenrakkaudesta tai käytämme muita abstrakteja käsitteitä, jos niillä ei tarkoiteta mitään?
- Miksi ylläpidämme kulttuuria, jossa ”me” olemme (teko)pyhiä auttajia ja apua tarvitsevien pitäisi tulla meidän luoksemme?
- Miksi meillä on seurakunnissa niin hauskaa ja mukavaa ja miten voimme tyytyväisinä laulaa ”jeesus muuua raaakastaa” -tyyliisiä lauluja, samaan aikaan kun lähellämme ihmiselämiä tuhoutuu? Omassa elämänpiirissämme tai kadulla vastaan kävelevien ihmisten elämässä.
- Ihmiset eivät kohtaa toisiaan seurakunnissa omina itseinään.
- Miksi seurakunnissa pitää naamioitua (pyhien) roolien ja ”hyvin menee” -small talkin taakse
- Miksi ihmisiin tutustuminen on niin vaikeaa?
- ”Sosiaaliset muurit”ja sisäpiirit
- Miksi täytyy olla vahva ja rohkea kyetäkseen raivaamaan tiensä esim. uuteen seurakuntaan? Jos se on haastavaa 30v uskossa/seurakunnissa olleelle, kuinka haastavaa se on jollekin uudemmalle tai ujommalle?
- ”Yksi uupuu yrittäessään – muut nautiskelee penkeissään” -toimintatapa
- Pitääkö seurakunnan olla organisaatio? Jos pitää, niin miksi taakka kaatuu aina harvojen niskaan, jotka uupuvat?
Olen elänyt tavalla tai toisella jonkun seurakunnan piirissä jo yli kolmekymmentä vuotta ja se on pitkä aika, jossa ehtii nähdä auringon nousevan ja laskevan monta kertaa ja voi havaita, että ”ei ole mitään uutta auringon alla”. Ei myöskään seurakunnissa mikään ilmiö ole sinänsä uusi.
Tiedän kyllä, ettemme me epätäydelliset ihmiset kykene muodostamaan täydellistä yhteisöä. Silti olen turhautunut, niin lopen kyllästynyt seurakuntien kulttuureihin, jotka tuntuvat välillä niin pinnallisilta ja muovisilta. En siis tarkoita ihmisiä, vaan yhteisön tapaa toimia. Välillä tekisi mieli heittää hanskat naulaan ja sanoa, että pitäkää tunkkinne ja seurakunnalliset aktiviteettinne.
En kuitenkaan tee sitä. Tiedän, että minä olen yhtälailla osa tuota seurakuntakulttuuria, jota niin rankasti kritisoin ja jos haluan muutosta niin minulla myös on avaimet siihen. Minä itse voin toimia toisin. Jos en muuhun kykene kuin tuskailemaan tätä asiaa, niin ainakin voin tuskailla sitä Jumalan suuntan ja rukoilla.
Tarkennuksena vielä, että omasta mielestäni suurin ongelma ei ole seurakuntien rakenteissa ja kaikkein vähiten yksittäisissä seurakunnissa. Juuri sen takia uuden seurakunnan perustaminen ei mielestäni ratkaise mitään. Ydinsyyt eivät ole rakenteissa. En tiedä missä ne sitten ovat? Kulttuurissa? Teologiassa?
Jatkan tästä aiheesta vielä myöhemmin.
Anna kulkee Jeesuksen kanssa 
Kiitos Anna jälleen sangen rehellisistä ja avoimista pohdinnoistasi! Syvin syy ei ole seurakuntien eikä muiden kristillisten yhteisöjen rakenteissa, vaan siinä että olemme taivaan tällä puolella vajavaisia, uskovaisinakin. Toisin sanoen, me ymmärrämme Jumalaa ja Raamattua vain osittain, me pystymme vain osittain muuttumaan Jeesuksen kaltaisiksi (=kasvamaan uskossamme), me emme aina jaksa emmekä välttämättä aina haluakaan rakastaa toisiamme yhtä varauksetta kuin Jumala meitä rakastaa, emme myöskään aina jaksa antaa toisillemme anteeksi yhtä ehdoitta kuin Jeesus meille antaa, olemme kateellisia, vikoilevia, katkeria, pilkallisia, lahkohenkisiä, alemmuudentuntoisia, ylpeitä jne. Toisin sanoen, me olemme vielä vanhan syntisen luontomme (lihamme) turmelemia, ainakin osittain, vaikka olemme jo saaneet syntimme anteeksi. Tämä kamppailu lihan ja Hengen välillä tulee jatkumaan aina siihen asti, kunnes Jumalan armosta pääsemme taivaaseen. Koska työskentelet kirjastoalalla, varmasti olet työpaikallasi tai ainakin tietokannassa huomannut myös äidinisäni Tapio Nousiaisen kirjoja. Kehoittaisin sinua lainaamaan ja lukemaan ajatuksella esim. seuraavat kirjat, jos/kun ne löydät: Leipää ja suolaa, Kultaa ja multaa, Sineä ja savea, Voittosaatossa Kristuksessa, Ellei nisunjyvä kuole, Kristuksen kanssa kärsimyskoulussa ja Kristustiellä. Luepa myös ensi heinäkuussa ilmestyvä, minun kirjoittamani elämäkerta hänestä (Kunhan vaellamme samaa tietä – Tapio Nousiaisen elämä ja palvelutyö kristittyjen yhteyden puolesta). Oikein siunattua, iloista, lohdullista ja rohkaisevaa adventin- ja joulun aikaa sinulle, ystävillesi ja rakkaillesi!
TykkääTykkää