Asun Helsingissä, joka aivan kuhisee erilaisia kirkkoja ja seurakuntia. Ystävieni kautta olen päässyt aika tutustumaan moneen niistä vähintään heidän kertomiensa kuulopuheiden kautta tai katsomalla nettistriimiä. Olen myös käynyt monessa paikassa. Minulla on onneksi tällä hetkellä oma (hyvä) seurakuntayhteisö tai kuten sanotaan ”hengellinen koti”, johon kuulun.
Olen iloinen siitä, että on erilaisia seurakuntia ja sama Jeesus yhdistää meitä. Silti olen viime aikoina ollut turhautunut tähän kristilliseen kulttuuriin. Turhaumani kattaa siis ev.lut. kirkot/uudet ev.lut. jumalanpalvelusyhteisöt/herätysliikkeet/vapaiden suuntien seurakunnat/uuskarismaattiset seurakunnat/ erilaiset kristilliset yhteisöt jne. Ortodokseista tai katolisista mulla ei ole kokemusta. Edellisessä postauksessani kirjoitin ”kolmenkympin seurakuntakriisistä” , jonka syövereissä olen pyörinyt tänä vuonna.
Eilen seurakuntaturhaumani jotenkin konkretisoitui. Ehkä tämä kertomus avaa teille vähän ajatuksiani.
Eilinen työpäiväni loppui poikkeuksellisesti keskustaan ja tarkoitukseni oli hengailla kaupungilla hetki ja mennä illaksi kirkon tilaisuuteen. Aikaa oli reilu pari tuntia ja hetken mielijohteesta päätin lähteä ajelemaan juuri avautuneella länsimetrolla.
Kävin maan pinnalla Lauttasaaressa seikkailemassa ja nautin vapauden tunteesta. Loppumatkasta keskityin kuvaamaan asemia metrosta käsin jaa ajattelin julkaista kuvat instagramissa ja facebookissa. Huomasin jossain vaiheessa, että siinä metron viereisillä penkeillä oli neljän teinin porukka. Äänekkyytensä vuoksi heitä oli vaikea olla huomaamatta. Pojilla oli viinapullot (jotain kirkasta), mutta tytöt olivat huonoimmassa kunnossa.
Kävin pyörähtämässä Matinkylässä ja tulomatkalla sama porukka oli taas viereisillä penkeillä. Koko metro oli hiljaa ja tuijotti, kun äänekkäin tyttö päätti haluta ulos metrosta Tapiolassa, kaatui lattialle ja kaverien estämisyrityksistä huolimatta juoksi ulos metrosta. Teki mieli tehdä jotain, sanoa jotain niille kavereille, et menkää nyt hyvänen aika sen perään, tai lähteä itse katsomaan, mutta siinä mä istuin enkä osannut tehdä mitään. Tuntui pahalta. Toivoin vain, ettei hän satuttaisi itseään tai harhautuisi ulos kylmään. Raivostutti kun en osannut tehdä mitään.
Yritykseni ottaa hienoja kuvia instaan ja faceen tuntui jotenkin naurettavilta ja sydämeen pisti, kun kuuntelin niiden teinien juttuja. He jäivät pois steissillä ja mietin siinä, että he olisivat ensisijaisesti tarvinneet jonkun turvallisen paikan, jonne mennä. Ja aikuisia tai vanhempia nuoria, jotka välittäisivät siitä, mitä heille oikeesti kuuluu.
Steissiltä lähdin itse sitten kohti kirkkoa. Kontrasti oli valtava metromatkan ja kirkon välillä. Oli jotenkin hirveän vaikea siirtyä laulamaan rakkauslauluja Jumalalle, kun sydämeen pisti. Tunsin itseni äärettömän itsekkääksi ja omahyväiseksi, kun minä olen täällä kirkossa viihtymässä ja ne nuoret, jotka metrossa kohtasin hytisee keskenään jossain ja voi huonosti.
Saarna oli kuitenkin puhutteleva, se kertoi siitä, että me ollaan sodassa Ef 6:12-18 ja taistelu ei lopulta ole näkyvässä maailmassa. Samoin tämän seurakuntaturhaumani ydinongelma ei ole niinkään rakenteissa tai ihmisissä tai seurakunnissa. Ehkä tosiaan on käynnissä taistelu.
Silti se ei poistanut turhautumistani, jollain tavalla eiliseen kulminoitui paljon sellaista, mitä olen viime aikoina pohtinut. Jatkan tästä aiheesta ehkä vielä joskus
Anna kulkee Jeesuksen kanssa 
Hei Anna! Kiitos paljon tästäkin puhuttelevasta ja ravistelevasta kirjoituksesta! Lainaan katkelmia äidinisäni Tapio Nousiaisen kolmesta runosta, jotka mielestäni sopivat hyvin tähän yhteyteen. ”Pahinta” (Leipää ja suolaa): ”… he (uskovaiset) puhuvat Kristuksesta, mutta he eivät elä Kristuksessa, he sanovat paljon sanoja, mutta eivät tee itse niiden mukaan. (…) Pahinta on se, että he eivät tee paljoakaan sen hyväksi, mistä he puhuvat. (…) Minä muistin 73. psalmin hurskaan (….) Tajusin, että on vain yksi täydellinen. Hän on (…) Jeesus Kristus. (…) lieneekö se ollut Kristuksen käsi, joka kosketti minua”. ”He luulevat” (Leipää ja suolaa): ”He luulevat, nuo uskovaiset (…), että usko on: ulkonainen hahmo (…), toimitus ja rituaali (…), sanoja (…), dogmeja ja opinkappaleita (…), huutoa ja tunnelmaa (…), työtä, toimintaa ja tekoja (….) He eivät tajua, että usko on Kristuksessa olemista, ja Kristuksen tulemista meihin. (…)” ”Minkä takia?” (Sineä ja savea): ”Minkä takia niin moni puhuu rakkaudesta edes tietämättä, mitä se on. (…) Minkä tähden niin moni yrittää korusanoilla huumata ihmismielet, mutta hänellä ei ole rakkauden tekoja? (…) Oikea rakkaus on Jumala toimimassa Kristuksessa, oikea rakkaus on Kristuksen tuskanhuuto ristillä (…). Oikea rakkaus on se ihme, että Jumala kaikesta huolimatta rakastaa näitä (…) valheellisia lirkuttelijoita (….) Ja kun (…) ollaan perillä, miljoonat lankeavat (…) Karitsan valtaistuimen juurelle. Ja suuri anteeksipyynnön hyrsky lainehtii miljoonissa suissa (….) Ja suurinta rakkaudessa on se, että Hän hymyilee anteeksiantavaa hymyä (…) ja kaikki käsittävät, että Mestari on antanut anteeksi”. Siunattua ja rohkaisevaa joulun aikaa sekä uutta vuotta 2018!
TykkääTykkää