Tulevaisuusahdistus

Elämän mielekkyyttä etsimässä

Elämästäni on kadonnut mielekkyys ja merkityksellisyyden tunne. Valitin olotilaa siskolleni ja hän kehotti miettimään ja listaamaan ylös asioita, mitä haluan elämältä ja mistä asioista unelmoin. Hänen ehdotuksestaan aloin hahmottelemaan paperille asioita, joita haluaisin tavoitella. Se oli virhe. Masennuin entisestään, kun tajusin, että unelmani eivät ole järkeviä eivätkä millään tasolla saavutettavissa.

Meillä ihmisillä on kyky suunnitella elämää eteenpäin. Pystymme ajattelemaan, miten nykyhetken päätökset vaikuttavat tulevaisuuteemme. Joskus kyky kuvitella tulevaisuus tuntuu enemmän kiroukselta kuin siunaukselta. Pahimmillaan tulevaisuuden ajatteleminen aiheuttaa paniikkia, lamaantumista, toivottomuutta tai ahdistusta.

Ajan haasteiden karikoilla

Maailman tapahtumat ja loputon huonojen uutisten virta eivät helpota tulevaisuusahdistuksesta kärsivää. Työelämän muuttuessa ja työpaikkojen kadotessa tuntuu mahdottomalta suunnitella elämää muutamaa vuotta pidemmälle. Pitäisi miettiä vaihtoehtoisia tapoja selvitä tulevaisuuden haasteista. Pitäisi olla kaukaa viisas ja varmistaa paikkansa työmarkkinoilla, mutta miten? Kukaan ei tiedä, miltä maailma näyttää viiden vuoden kuluttua.

Elämme tässä epävarmassa maailmassa jokainen oman pienen tarinamme päähenkilöinä. Yritämme luovia mahdollisimman hyvin ajan haasteiden karikoilla ja ohjata laivaamme turvallisesti väljemmille vesille, ehkä kohti unelmiamme. Maailmalla voi tapahtua kaikenlaista, mutta vasta kun maailman tapahtumat keikuttavat omaa pientä paattiamme, havahdumme.

Oravanpyörän vaihtoehtona pettymys

Minun paattiani keikutettiin eilen ja kyseenalaistin taas oman elämäni valintoja. Tätäkö minä todella haluan?  Vaihtoehtoja ei kuitenkaan ole. Ehkä tämä on sitä kuuluisaa oravanpyöräelämää? En pääse eteenpäin ja turhauttaa. Silti on vain juostava, koska ei ole vaihtoehtoja tai vaihtoehdot ovat entistäkin huonompia.

Unelmista puhutaan paljon. Niitä pitäisi olla ja mielellään mahdollisimman suuria ja mahdottomia. Tunnen ihmisiä, jotka ovat saaneet voimaa ja motivaatiota unelmistaan. Kaikki unelmat eivät kuitenkaan toteudu. Jokus niin on parasta, jos unelmat ovat kovin epärealistisia ja irti todellisuudesta. En ymmärrä, miksi sellaiseen jalat irti maasta -ajatteluun kannustetaan? Miksei valmisteta ihmisiä kohtaamaan todellisuutta sellaisena kuin se on?

Merkityksellinen nykyhetki

Tällä hetkellä en kykene löytämään merkitystä elämälleni tulevaisuuden unelmista. Tiedän, että ne ovat täysin epärealistisia. Haluan löytää mielekkyyden nykyhetkestä, nähdä elämäni toisin silmin. Haluan ymmärtää, että olemassaolo itsessään on merkityksellistä. Oikeastaan kaikista eniten tahtoisin kyetä olemaan kiitollinen tästä päivästä, tuli tulevaisuudessa vastaan mitä tahansa. Tahdon elää tämän päivän niin, että se on merkityksellinen päivä. En vain tiedä miten.

Seurakunta vs. todellisuus

Asun Helsingissä, joka aivan kuhisee erilaisia kirkkoja ja seurakuntia. Ystävieni kautta olen päässyt aika tutustumaan moneen niistä vähintään heidän kertomiensa kuulopuheiden kautta tai katsomalla nettistriimiä. Olen myös käynyt monessa paikassa. Minulla on onneksi tällä hetkellä oma (hyvä) seurakuntayhteisö tai kuten sanotaan ”hengellinen koti”, johon kuulun.

Olen iloinen siitä, että on erilaisia seurakuntia ja sama Jeesus yhdistää meitä. Silti olen viime aikoina ollut turhautunut tähän kristilliseen kulttuuriin. Turhaumani kattaa siis ev.lut. kirkot/uudet ev.lut. jumalanpalvelusyhteisöt/herätysliikkeet/vapaiden suuntien seurakunnat/uuskarismaattiset seurakunnat/ erilaiset kristilliset yhteisöt jne. Ortodokseista tai katolisista mulla ei ole kokemusta. Edellisessä postauksessani kirjoitin ”kolmenkympin seurakuntakriisistä” , jonka syövereissä olen pyörinyt tänä vuonna.

Eilen seurakuntaturhaumani jotenkin konkretisoitui. Ehkä tämä kertomus avaa teille vähän ajatuksiani.

Eilinen työpäiväni loppui poikkeuksellisesti keskustaan ja tarkoitukseni oli hengailla kaupungilla hetki ja mennä illaksi kirkon tilaisuuteen. Aikaa oli reilu pari tuntia ja hetken mielijohteesta päätin lähteä ajelemaan juuri avautuneella länsimetrolla.

Kävin maan pinnalla Lauttasaaressa seikkailemassa ja nautin vapauden tunteesta. Loppumatkasta keskityin kuvaamaan asemia metrosta käsin jaa ajattelin julkaista kuvat instagramissa ja facebookissa. Huomasin jossain vaiheessa, että siinä metron viereisillä penkeillä oli neljän teinin porukka. Äänekkyytensä vuoksi heitä oli vaikea olla huomaamatta. Pojilla oli viinapullot (jotain kirkasta), mutta tytöt olivat huonoimmassa kunnossa.

Kävin pyörähtämässä Matinkylässä ja tulomatkalla sama porukka oli taas viereisillä penkeillä. Koko metro oli hiljaa ja tuijotti, kun äänekkäin tyttö päätti haluta ulos metrosta Tapiolassa, kaatui lattialle ja kaverien estämisyrityksistä huolimatta juoksi ulos metrosta. Teki mieli tehdä jotain, sanoa jotain niille kavereille, et menkää nyt hyvänen aika sen perään, tai lähteä itse katsomaan, mutta siinä mä istuin enkä osannut tehdä mitään. Tuntui pahalta. Toivoin vain, ettei hän satuttaisi itseään tai harhautuisi ulos kylmään. Raivostutti kun en osannut tehdä mitään.

Yritykseni ottaa hienoja kuvia instaan ja faceen tuntui jotenkin naurettavilta ja sydämeen pisti, kun kuuntelin niiden teinien juttuja. He jäivät pois steissillä ja mietin siinä, että he olisivat ensisijaisesti tarvinneet jonkun turvallisen paikan, jonne mennä. Ja aikuisia tai vanhempia nuoria, jotka välittäisivät siitä, mitä heille oikeesti kuuluu.

Steissiltä lähdin itse sitten kohti kirkkoa. Kontrasti oli valtava metromatkan ja kirkon välillä.  Oli jotenkin hirveän vaikea siirtyä laulamaan rakkauslauluja Jumalalle, kun sydämeen pisti. Tunsin itseni äärettömän itsekkääksi ja omahyväiseksi, kun minä olen täällä kirkossa viihtymässä ja ne nuoret, jotka metrossa kohtasin hytisee keskenään jossain ja voi huonosti.

Saarna oli kuitenkin puhutteleva, se kertoi siitä, että me ollaan sodassa Ef 6:12-18 ja taistelu ei lopulta ole näkyvässä maailmassa. Samoin tämän seurakuntaturhaumani ydinongelma ei ole niinkään rakenteissa tai ihmisissä tai seurakunnissa. Ehkä tosiaan on käynnissä taistelu.

Silti se ei poistanut turhautumistani, jollain tavalla eiliseen kulminoitui paljon sellaista, mitä olen viime aikoina pohtinut. Jatkan tästä aiheesta ehkä vielä joskus

 

 

Kolmenkympin seurakuntakriisi

Elin kolmenkympin kriisini jo pari vuotta aiemmin. Tuskailin 28 vuotiaana: ”en ole saavuttanut mitään elämässäni” ja ”mitä jos en koskaan saa omaa perhettä”. Tänä vuonna olen kuitenkin ollut varsin tyytyväinen omaan ikääni ja osaani. Silti en ole välttynyt suurilta kysymyksiltä, joiden pohtiminen on ollut oma ”kriisinsä”. Suurin tällaisista kriiseistä liittyy seurakuntaan.

En ole aivan saanut kiinni siitä, mikä minua turhauttaa ”kristillisessä kulttuurissa” ja seurakunnissa. Joitain vaihtoehtoja:

1. Ristiriita todellisen elämän asettamien haasteiden ja seurakunnan tarjoamien ”vastausten” välillä
   • Miksi puhumme lähimmäisenrakkaudesta tai käytämme muita abstrakteja käsitteitä, jos niillä ei tarkoiteta mitään?
   • Miksi ylläpidämme kulttuuria, jossa ”me” olemme (teko)pyhiä auttajia ja apua tarvitsevien pitäisi tulla meidän luoksemme?
   • Miksi meillä on seurakunnissa niin hauskaa ja mukavaa ja miten voimme tyytyväisinä laulaa ”jeesus muuua raaakastaa” -tyyliisiä lauluja, samaan aikaan kun lähellämme ihmiselämiä tuhoutuu? Omassa elämänpiirissämme tai kadulla vastaan kävelevien ihmisten elämässä.
2.  Ihmiset eivät kohtaa toisiaan seurakunnissa omina itseinään.
   • Miksi seurakunnissa pitää naamioitua (pyhien) roolien ja ”hyvin menee” -small talkin taakse
   • Miksi ihmisiin tutustuminen on niin vaikeaa?
3. ”Sosiaaliset muurit”ja sisäpiirit
   • Miksi täytyy olla vahva ja rohkea kyetäkseen raivaamaan tiensä esim. uuteen seurakuntaan? Jos se on haastavaa 30v uskossa/seurakunnissa olleelle, kuinka haastavaa se on jollekin uudemmalle tai ujommalle?
4. ”Yksi uupuu yrittäessään – muut nautiskelee penkeissään” -toimintatapa
   • Pitääkö seurakunnan olla organisaatio? Jos pitää, niin miksi taakka kaatuu aina harvojen niskaan, jotka uupuvat?

Olen elänyt tavalla tai toisella jonkun seurakunnan piirissä jo yli kolmekymmentä vuotta ja se on pitkä aika, jossa ehtii nähdä auringon nousevan ja laskevan monta kertaa ja voi havaita, että ”ei ole mitään uutta auringon alla”. Ei myöskään seurakunnissa mikään ilmiö ole sinänsä uusi.

Tiedän kyllä, ettemme me epätäydelliset ihmiset kykene muodostamaan täydellistä yhteisöä. Silti olen turhautunut, niin lopen kyllästynyt seurakuntien kulttuureihin, jotka tuntuvat välillä niin pinnallisilta ja muovisilta. En siis tarkoita ihmisiä, vaan yhteisön tapaa toimia. Välillä tekisi mieli heittää hanskat naulaan ja sanoa, että pitäkää tunkkinne ja seurakunnalliset aktiviteettinne.

En kuitenkaan tee sitä. Tiedän, että minä olen yhtälailla osa tuota seurakuntakulttuuria, jota niin rankasti kritisoin ja jos haluan muutosta niin minulla myös on avaimet siihen. Minä itse voin toimia toisin. Jos en muuhun kykene kuin tuskailemaan tätä asiaa, niin ainakin voin tuskailla sitä Jumalan suuntan ja rukoilla.

Tarkennuksena vielä, että omasta mielestäni suurin ongelma ei ole seurakuntien rakenteissa ja kaikkein vähiten yksittäisissä seurakunnissa. Juuri sen takia uuden seurakunnan perustaminen ei mielestäni ratkaise mitään. Ydinsyyt eivät ole rakenteissa. En tiedä missä ne sitten ovat? Kulttuurissa? Teologiassa?

Jatkan tästä aiheesta vielä myöhemmin.

 

Ylistyksestä, liikkeestä ja rukoustanssista

Tietäisiköhän kukaan teistä mistä voi ostaa ylistyslippuja/huiveja?

En ole löytänyt Suomesta kuin parin kristillisen kirjakaupan sivuilta jotain ja nekään eivät olleet kovin kauniin värisiä. Kirkkaita ja selkeitä värejä kaipaan. Kirppikseltä olen jotain huiveja löytänyt, mutta olisi kiva kokeilla lippuakin, se kuitenkin mahdollistaa erilaisen liikkumisen kuin huivin kaksin käsin piteleminen. Oletteko ostaneet ulkomailta jostain tai tehneet itse?

Liput/huivit tulisivat siis henkilökohtaiseen hartauselämään.

Olen aina katsonut karsaasti kaiken maailman ylistystanssijoita ja lipunheiluttelijahihhuleita, kunnes Jumala jälleen yllätti ja tässä sitä ollaan.

Minäkin, joka olen maailman epäliikunnallisin ihminen, lapsesta saakka jäykkä ja kömpelö, nykyisin lisäksi reilusti ylipainoinenkin, minäkin saan ylistää Jumalaa omilla liikkeilläni! Jumala on luonut minulle kädet ja jalat ja kehoni on nyt tällainen, mutta kaikella tällä, kaikkini näine rajoituksineni saan kiittää ja ylistää Jumalaa, myös liikkeilläni.

Se, että Jeesus on minun Herrani ja kuninkaani, tarkoittaa, että hänelle kuuluu myös minun fyysinen olemukseni, ruumini on Pyhän Hengen temppeli (1. Kor 6:19) ja ”Herra on ruumiinkin valtias” (1.Kor 6:13) Vielä sanotaan, että saan ylistää häntä kaikella, mitä minussa on. ”Ylistä Herraa, minun sieluni ja kaikki, mitä minussa on, ylistä hänen pyhää nimeään” (Ps. 103:1) Se ilmaisu ”kaikki, mitä minussa on” tarkoittaa varmasti myös kehoani, liikkeitäni, koko olemustani.

Olet varmaan kuullut puhuttavan, että Jumalaa voi ylistää muutenkin kuin musiikin ja laulujen kautta, mutta ainakin itselleni tämä liikkeen kautta ylistäminen on uutta. ”Hänessä me elämme, liikumme ja olemme” ( Apt 17:28) ja minä voin ilmaista kiitollisuuttani ja ylistystäni Jumalalle myös liikkeilläni. Ylistystanssissa ei ole mitään erikoista siis. Seurakunnassa lienee hyväksyttyä (vapaissa suunnissa tms) ainakin välillä kohottaa kädet ylistykseen, mutta se ei ole ainut asento, missä käteni voivat ylistää Jumalaa, vaan Jumala on luonut käsilleni moni muitakin liikeratoja, joilla voin ilmaista kiitosta.

Ylenpalttinen huitominen ja heiluminen ei tietenkään ole sopivaa kirkossa, jossa ihmiset haluavat istua kaikessa rauhassa omilla paikoillaan ja hartaasti laualen ilmaista kiitollisuuttaan. Siksi rajoitan itseäni. vaikka kaipaan välillä vapautta ilmaista kiitollisuutta kokonaisvaltaisemmin. Kotona ei onneksi kuitenkaan kukaan häiriinny, eikä ketään kiinnosta (korkeintaan alakerran naapuria) vaikka huidon.

Ylistys on rukousta, puhetta Jumalalle ja ylistystanssi on rukousta ilman sanoja. Tai oikeastaan liikket ovat ikään kuin niitä sanoja. Ne, jotka ovat olleet jossain pyhäkoulussa lapsena, muistavat varmaan laululeikit (jumalan kämmenellä, milläs minä pääsisin taivaaseen ym) ja rukoustanssissa on mielestäni vähän samaa ideaa, rukouksessa liikkeet viestivät jotain.

Jumala ymmärtää sitä liikkeen kieltä, näkee mitä asioita me liikkeillä rukoilemme, sillä Jumala näkee sydämeemme, mitä asioita liikkuessamme hänelle tuomme. Pyhä Henki, joka ”puhuu puolestamme sanattomin huokauksin” voi myös johtaa meidän liikkeitämme, aivan kuin hän johtaa rukouksiamme, joita ääneen lausumme. Se ei tarkoita sitä, että olisimme tahdottomia marionetteja hänen käsissään, emme ole, vaan me olemme eläviä persoonia, ja me päätämme miten liikumme. Pyhä Henki voi kuitenkin johtaa sitä rukousta.

Huhhuh, tuntuu hassulta, että kirjoitan tästä niin kuin olisin perehtynyt aiheeseen. Pahoittelut jos paasaan. En ole oikeastaan kuullut juurikaan opetusta ylistystanssista. Nämä ajatukseni nousivat oman prosessini pohjalta, miten tähän pisteeseen on tultu..

Jumalalla täytyy olla hauskaa taivaassa, kun katselee meitä ihmisiä. Monasti olen löytänyt itseni tilanteesta, josta olisin ajatellut, että en minä ainakaan ikinä tuohon pysty tai ei minua kiinnosta. Pelot voivat kuitenkin murtua ja ennakkoasenteetkin muuttua, elämän suunta kääntyä.

Mielikuvani ylistystanssista on ollut aivan väärä. Olen ajatellut, että se on sitä, kun ryhmä taitavia tanssijoita tulee eteen esiintymään ja muut katsovat penkistään paikoillaan. Entä jos ylistys ei olekaan ohjelmanumero? Entä jos se ylistystanssi onkin vain rukousta ja yksi kiitollisuuden ilmaisemisen kanava.

Sanotaan, että jokainen voi ylistää Herraa lahjoillaan, vaikkapa se, joka maalaa, voi maalata Herran kunniaksi. Silti kirkoissa yleensä kaikki laulavat, oli lahjoja tai ei, sillä kaikki pystyvät siihen, jolleivät ole mykkiä tai kurkkukipuisia ja Jumala iloitsee jokaisesta ylistäjästä, jokaisesta uniikista äänestä. Samalla tavalla ajattelen ylistystanssistakin, jokaisella meillä on ainutlaatuinen tapamme liikkua ja vaikka emme omasta mielestämme osaisi liikkua ”oikein”, niin Jumalaa se ei kiinnosta, vaan hän iloitsee siitä, että liikumme hänen kunniakseen, tyyli on siis vapaa.

Eräs unelmani on, että suomalaiset kristityt voisivat vapautua olemaan vapaammin omia itsejänsä. Monella meillä on lukkoja sydämessämme ja kehossamme, mutta Jumalalla on avaimet kaikkiin niihin.

Nyt loppu teksti, ehkä kello on liikaa, siis lopetan. Tämä aihe kutittelee ajatusnystyröitä nyt, niin jatkan vielä noista lipuista ja huiveista joskus myöhemmin.

Valoisaa juhannusta!

Luonto on uskomattoman kaunis juuri nyt. Linnut laulavat lähes taukoamatta, aurinko laskee vain ohikiitäväksi hetkeksi ja täysin pimeää ei tule koko yönä. Nautitaan näistä päivistä, olemmepa kaupungissa tai maalla.

Juhannusyö

Kaapista ulos

Hei,
näin tässä taas pääsi käymään. En ole jaksanut päivittää tätä ja silti perustin uuden blogin, tällä kertaa omalla nimelläni. On aika tulla kaapista ja julkistaa osoite teillekin.

Uudella blogillani ei ole lukijoita, vaikka olen sitä toisinaan omilla somekanavilla mainostanut. Harva kuitenkaan jaksaa seurata mitään blogeja ja itsestänikin tuntuu hassulta jakaa omaa blogia fb:ssä ym.

Tervetuloa siis vanhat (ja uudet) lukijat osoitteeseen: vapautettu.wordpress.com/

Nuo tekstit ovat hieman erilaisia. Yritän kirjoittaa runoja, mutta en tiedä mitä ne oikeasti ovat. Samaa ajatusten virtaa ne vaikuttavat olevan, kuin muutkin kirjoitukseni. Sillä erotuksella, että ne on aseteltu runon muotoon ja hieman tiivistetty.

Toivon, että voisin saada inspiraatiota kirjoittaa tätäkin blogia. Toisin sanoen kaipaan aiheita, joista voisin kirjoittaa. Ideoita, anyone? Vaikka parhaat ideat kyllä syntyvät omista ajatusprosesseista ja pohdinnoista.

Kiire-väsymys-pysähdys-lepo

Pahoittelut, että tämä blogi ei ole päivittynyt pitkään aikaan. Minulla on hyvä syy, nimittäin laiskuus. Ei, kai. Oikeasti syynä on väsymys, uupumus ja voimattomuus. Moni tärkeämpikin asia on jäänyt tekemättä.

Olen aina säännöllisin väliajoin valitellut blogeissani väsymystä, mutta ajatellut sen kuuluvan kuvioon. Viime syksystä kuitenkin tilanne paheni ja nyt yritän hidastaa ja levätä.

Saattaa kuulostaa kummalliselta, mutta minulle lepo ei ole itsestäänselvyys, vaan sen eteen pitää tehdä töitä. Mitä väsyneempi olen, sen vähemmän jaksan nähdä vaivaa ja ottaa aikaa levolle. Mitä väsyneempi olen, sitä enemmän elämä vetää minua mukaansa ja uppoudun asioihin, jotka voisi hyvin keskeyttää, levätä välissä ja jatkaa myöhemmin. Väsyneenä en kuitenkaan jaksa taistella, vaan annan virran viedä minua ja lopulta en jaksa käskeä itseäni lepäämään, vaan sekin tuntuu raskaalta velvollisuudelta. Kammottava noidankehä on valmis.

Olen siis pitkään ollut väsynyt ja yrittänyt vain pysyä elämän vauhdissa, ikään kuin juosta aikaa kiinni. Elämänrytmi tuntuu niin kiireiseltä ja paljon pitäisi saada aikaan lyhenevässä ajassa. Todellisuudessa kuitenkin minä itse asetan elämälleni vauhdin ja tahditan sitä. Minun ei tarvitsisi juosta ja kiirehtiä, jos rauhoittaisin tahtia. Monet tavoitteetkin elämälle voin itse asettaa ja sellaisiksi, että pystyisin niihin vastaamaan.  Kaikkeen ei tarvitsisi aina panostaa täysillä ja pitäisi opetella olemaan suurpiirteisempi.

Olen oikeasti luonteeltani enemmän rento ja hidastempoinen, kuin nopea ja aikaansaava. Kuitenkin yritän piiskata itseäni olemaan tehokkaampi, nopeampi, niin että ”sydän tippuu kyydistä”. Jos voisin, keskittyisin mielelläni yhteen asiaan kerrallaan ja tekisin sen kokosydämisesti.

Koen haastavana tilanteet, joissa minulla on monta rautaa tulessa yhtäaikaa, päällekkäin, limittäin ja lomittain. Töissä se on väistämätöntä ja se ei ole ollut ongelma. Mutta jos koko elämä alkaa muistuttaa valtavaa palapeliä, jossa yhtäaikaisesti kaikki palat liikkuvat ja vaikuttavat toisiinsa mielivaltaisella logiikalla, niin että mikään ei ole enää varmaa ja hallittavissa – Se on minulle liikaa.

Vasta nyt, kun olen hetkeksi pysähtynyt, huomaan, kuinka väsynyt olen oikeasti. Kaiken sen loputtoman juoksemisen, harrastusten ja hauskojenkin juttujen alla minä olen uupunut. Olen paennut väsymystä, mutta ”ympäri mennään, yhteen tullaan” pätee myös väsymykseen. Ja ”sen, minkä taakseen jättää, edestään löytää”. Itseään ei voi juosta karkuun.

Tässä olen nyt, väsyneenä ja uupuneena, mutta onnellisena ja kiitollisena Jumalan huolenpidosta ja siitä, että hän pysäytti minut. Hän voi myös opettaa minua lepäämään. Hän voi antaa minulle voimaa levätä ja laittaa lepo kaiken edelle.

Nyt on jo myöhä, mutta tämä teksti poltteli sydämellä niin, että teki hyvää kirjoittaa.
Yötä!

 

 

Iloitse aina kun voit

Miksi pitäisi pelätä putoavansa, kun voi nauttia lentämisen tunteesta? Miksi pitäisi kätkeä onnensa, kun kerrankin on onnellinen? Miksi pitäisi varautua pahimpaan silloin, kun elämä näyttää parhaimmat puolensa?

Elämässä tulee väistämättä eteen vaikeita tilanteita, surua, ahdistusta ja vaivoja. Niitä ei voi välttää, mutta miksi pitäisi antaa elämän tuskan vaimentaa elämän ilo?

Vuosi on alkanut vauhdikkaasti ja yllättäen olen löytänyt itsestäni uusia puolia. En ymmärrä milloin minusta on tällainen tullut. Missä vaiheessa olen luopunut ujon ja hiljaisen tytön pakkopaidasta ja alkanut uskaltaa? Onko niin, että kun on kerran ollut oikein rohkea, ei pelkoon enää osaa palata?

En ymmärrä tätä yllättävää elämäniloa keskellä synkkää talvea. Minunhan pitäisi olla alamaissa, ahdistunut ja huolien murtama. En käsitä tätä onnea ja kiitollisuutta! Jumalan hyvyys on totta eikä fraasi!

Olisi monta syytä olla onneton, mutta mitä järkeä. On niin paljon enemmän syitä kiittää ja ylistää Jumalaa.

Jumala on välillä ihan hassu 🙂 Hän vastaa aivan eri kysymyksiin, kuin mitä kysyn. Juuri sitä, mitä kipeästi kaipaan, en saa, mutta hän antaa jotain muuta. Joku pitkäaikainen lapsuuden unelma, joku asia mistä on voinut vain haaveilla toteutuukin yllättäen. Tällä viikolla sain nauraa Jumalan hyvyydelle, hän antoi lahjan, jollaista en osannut odottaa.

Rakastan Jumalassa sitä, että hän aina yllättää! Hän on Kaikkivaltias, jolla on kaikki elämäni langat käsissään, enkä voi mitenkään manipuloida häntä antamaan minulle asioita, joita tahdon. Sen sijaan hän voi jonain päivänä yllättää minut antamalla jotain, mitä en olisi ikinä voinut kuvitella saavani. Tuosta noin vain, yhdessä hetkessä.

Joten haluan sanoa teille, lukijat, älkää menettäkö toivoanne. Jumala näkee ja tietää aivan tarkalleen, mitä kaipaat ja mistä haaveilet. Ja ehkä jonain päivänä, kun rukoilet jotain aivan muuta, sinulle avautuukin ovi johonkin jo unohtuneeseen unelmaasi.

Kiitos Jeesus!

Ihmeellinen Neuvontuoja

Olen neuvoton. Jumala kuitenkin muistutti minus siitä, kuka Hän on!

​Kansa, joka pimeydessä vaeltaa, näkee suuren valon. Niille, jotka asuvat kuoleman varjon maassa, loistaa kirkkaus. Sinä teet runsaaksi riemun, annat suuren ilon. He iloitsevat sinun edessäsi niin kuin elonkorjuun aikana iloitaan, niin kuin saaliinjaossa riemuitaan.

Ikeen, joka painaa heidän hartioitaan, valjaat, jotka painavat olkapäitä, ja heidän käskijänsä sauvan sinä murskaat, niin kuin murskasit Midianin vallan.   Ja kaikki taistelukenttiä tallanneet saappaat, kaikki veren tahrimat vaatteet poltetaan, ne joutuvat tulen ruoaksi.

Sillä lapsi on syntynyt meille, poika on annettu meille. Hän kantaa valtaa harteillaan, hänen nimensä on Ihmeellinen Neuvontuoja, Väkevä Jumala, Iankaikkinen Isä, Rauhan Ruhtinas.   Suuri on hänen valtansa, ja rauha on loputon Daavidin valtaistuimella ja hänen valtakunnassaan. Oikeus ja vanhurskaus on sen perustus ja tuki nyt ja aina. Tämän saa aikaan Herran Sebaotin pyhä kiivaus.

Isaiah 9:1‭-‬6 FB92

http://bible.com/330/isa.9.1-6.FB92

Jeesus, Ihmeellinen Neuvontuoja on minun apunani. Väkevä Jumala taistelee puolestani. Iankaikkinen isä suojelee minua. Rauhan Ruhtinas antaa levon ja rauhan kaikkien tilanteiden keskellä.

Juuri nyt tunnen olevani tilanteessa, josta en selviä ilman ihmeellistä neuvonantajaa Jeesusta. Etsikää ensin Jumalan valtakuntaa…minä tahdon etsiä sinua, Jeesus! Sinä olet se valkeus, jota minä tarvitsen pimeässä. Sinä olet se, joka murrat hartioitani painavan ikeen. Sinä menet löyhkäävään kellariini ja sinulla on se avain vankityrmäni lukkoon. Sinä Jeesus olet se avain, jota olen aina etsinyt. Sinä olet avain vapauteen, rauhaan, iloon, yhteyteen ja rakkauteen. Jeesus, ihmeellinen neuvontuoja, sinä olet minulle kaikkea 🙂

Siunattua vuotta 2017

Näiden Jeesuksen sanojen myötä haluan toivottaa teille siunattua vuotta 2017!
Riippumatta siitä kuinka onnellinen vuosi on, olkoon se Jumalan siunaama.

Siunaus on jotain enemmän kuin vain onnea ja menestystä. Oma käsitykseni siunauksesta on, että siunausta rukoileva tai toivottava pyytää kaikkea mahdollista hyvää toisen elämään. Luulen,e että Jumalan siunaus on yli ymmärryksen käyvää rauhaa, iloa ja vapautta, joka ei riipu olosuhteista ja syvälle istutettua tyytyväisyyttä, joka kumpuaa siitä, että tietää olevansa rakastettu, hyväksytty ja turvassa.

Jos en tänä vuonna jaksa tehdä mitään uuden vuoden lupauksia, niin voin lukea, mitä lupauksia Jumala on minulle ja kaikille muillekin antanut. Jeesus on mm. luvannut antaa oman rauhansa, joka ei ole sellainen, jonka maailma antaa.

Maailman antama rauha on vain väliaikainen, haihtuvainen, olosuhteisiin ja vaihtuviin tunnetiloihin sidottu. Joskus maailman antama rauha myös perustuu valheille, uskottelulle ja totuuden kieltämiselle.

 Jeesus voi kuitenkin antaa rauhan, joka kestää ja pysyy ikuisesti. Jeesuksen antama rauha perustuu tosiasioille, totuudelle ja se ei siksi muutu olosuhteiden mukana tai kun tunteet heittävät kuperkeikkaa.

Silloinkin, kun ahdistus, pelot ja hermostuneisuus karkoittavat rauhallisuuden, Jeesuksen rauha pysyy: tieto siitä, että olen Jumalan lapsi, sovitettu ja matkalla taivaaseen Isän luo.
Eikä mikään, ei mikään voi erottaa minua Jumalan rakkaudesta, joka on tullut ilmi Kristuksessa Jeesuksessa.